Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen, samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.
Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.
— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan turhanpäiten… Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.
Ratmirowia repäisi.
— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali, puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo herra näyttää karbonaariolta.[109]
— Todellakin? Ja kenenkä?
— No esimerkiksi Borisin…
— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?
Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli niitä hiljaa sormiensa nenillä.
— Tuon juuri… tuon… Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu…