— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.
— Niinkuin tahdotte.
— Hm. c'est clair.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin, tuota… Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen kirjoissa.
Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.
— Mitä te tarkoitatte?
Kenraali naurahti.
— Hän ei puhu mitään… pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.
Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.
— Parempi on olla vaiti kuin puhua… niinkuin eräät toiset puhuvat.
— Attrapá[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä alistumisella, — mutta pila sikseen… Hänellä on erinomaisen intressantit kasvot… Tuollainen… itseensä keskittyvä ilme… ja yleensä ryhti… Niin.