Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt, ihanat kasvot…
Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa…
Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit, lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "au secrétaire", mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran kysymykseen: qu'est ce que l'amour?[103] oli vastannut: une colique remontée au coeur,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen niistä oman sormuksensa.
Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä ihmis-elämää kaunistaa!
Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.
Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"
Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.
Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.
— Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame, — virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — Vous vous êtes parfaitement moquée de nous tous.[105]
— Pas plus cette fois-ci que les autres[106] — vastasi Irina kylmäkiskoisesti.