Mutta Irina nauroi yhä.
— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —
Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.
— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.
Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain… Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.
Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta, vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään ja otti jälleen molemmin käsin päästään.
— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.
- Irina! Irina!
Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan, rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen sanonut parisenkaan tuntia sitten!
— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän epätoivoissaan.
Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla kasvoilla…