XVI.
Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne, josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan, ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja, vasta perustamansa kartano oli horjahtanut… Hän rupesi armotta nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.
— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me emme voi, emme saata toisistamme erota.
Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.
— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta, paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa se ei ole… mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon sitten vaikka kuolema!
— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?
— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja, häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin… Ja siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä…
Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa, pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi jälleen… jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä, selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä…
Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi, kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.
Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan… hän ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.