— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin? Odotatteko häntä?
— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle… hän pysähtyy jossain… esimerkiksi Heidelbergissä.
— Vai niin! Heidelbergissä… Niin… Siellä on varsin hyvä… mutta kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele, et que ce n'est pas une fausse alanne?[110]
Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen viimeiseen kysymykseensä.
— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En minä ole loukattu… en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen, — ette ainakaan te, ette te yksin… Muistakaa meidän viimeisiä keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.
— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää, hyväksyttekö te minun aikomukseni.
— Lähteäkö pois?
— Niin.
Irina katseli yhä syrjään.
— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta… mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne… ja ell'ette todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on lähteminen. Se on parempi… parempi meille molemmille.