Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä hitaammaksi.
— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.
Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen suupielissään, — elähti ja katosi.
— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön meille kummallekin.
Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".
— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää, niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette säilyttäisi minusta pahoja muistoja… ja jos me joskus…
Irina keskeytti hänet taas:
— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se olisi hätäilemistä.
Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava tuska kaksinkertaisella voimalla.
— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän.
— Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?