— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä teidät vielä kerta… Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa — ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.
— Niinkö tahdotte?
— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi, niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en milloinkaan!… — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen — min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa… Tuntuu vaan kuin olisin Moskovassa… Saatte mennä.
Litvinow nousi.
— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.
Irina pyöritti päätään.
— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.
— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.
Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin, ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.
— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En… en… Menkää.