— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti kelloonsa.
Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.
Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.
Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut nainen…
— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.
Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.
* * * * *
Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä, koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille samassa hotellissa, missä itsekin majaili.
Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna vastauksen. Irina kirjoittaa:
"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin. Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."