Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina… Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi… Kas niin: hän oli huomannut Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.
Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.
Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan, otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.
— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.
Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.
Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä kimeällä ja laulavalla äänellä… Hän veti heti huomiota puoleensa.
Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja… Litvinow huokasi helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse. Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut, kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle. "Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua… ja minä… ja minä .."
Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.
— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh; hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos, tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas? Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla, pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!
— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?