Tarpeeton ihminen - Ivan Sergeevich Turgenev

Kun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti menehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut enää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen viikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni minulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen ja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan taloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon varsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa: niinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut »vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt »onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään en osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän saattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa olisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään ollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua kohtaan… Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin muistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin itseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta — jatkoin minä — se huviretkihän taisi vain… Hyi, totta perin, mikä viheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri sen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien yksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin Oshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana ihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka…

Kun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin Bismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella; varsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle, että ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä itsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.» Tunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En ollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua. Jouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen miehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta muuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut joutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun todellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa olentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa kaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin vain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan terveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä, että Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen puhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin vastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli hyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N…n saapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon oitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti tuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena ja ystävällisenä…

Koska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan yksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään syytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti paikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien oli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä — osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten päitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin viehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei ollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan odottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä tarkoitan inhottavaa O…n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti unissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä loistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista.

Ensi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka suhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias kaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli hänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei ainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan myöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain tilapäisesti asunut Pietarissa.

Se ensimäinen ilta… Voi, sitä ensimäistä iltaa! Lapsuutemme onnellisina päivinä opettajat kertoivat meille esimerkkinä sen nuoren lakedaimonilaisen miehuullisesta kärsivällisyydestä, joka, varastettuaan ketun ja kätkettyään sen viittansa alle, ei kertaakaan hiiskahtanutkaan, vaan antoi ketun syödä kaikki sisälmyksensä, siten ennemmin kuollen, kuin kärsien häpeän… En löydä parempaa vertausta kuvatakseni sanomattomia kärsimyksiäni sen illan kuluessa, jolloin ensi kerran näin ruhtinaan Liisan rinnalla. Minun alati pingoitettu hymyni, kiusallinen tarkkaavaisuuteni, typerä vaitioloni, tuskallinen ja turha haluni lähteä pois, kaikki tuo oli luultavasti hyvinkin merkillistä laadultaan. Ei vain yksi kettu minun sisälmyksiäni penkonut: mustasukkaisuus, kateus, oman mitättömyyden tunne ja voimaton viha, ne ne minua raatelivat. En voinut olla tunnustamatta, että ruhtinas todellakin oli hyvin herttainen nuori mies… Oikein ahmin häntä silmilläni, taisinpa todellakin unhottaa rävähyttääkin luomiani häntä katsellessani. Hän ei puhellut vain Liisan kanssa, mutta puhui tietysti vain häntä varten. Minä varmaankin kyllästytin häntä kovin… Luultavasti hän hyvinkin pian oivalsi, että oli tekemisissä syrjäytetyn rakastajan kanssa, vaan säälistä minua kohtaan ja myöskin vannasta tietoisuudestaan minun täydelliseen vaarattomuuteni nähden käyttäytyi hän tavattoman hellävaroen minun kanssani. Voittehan ajatella, kuinka se minua loukkasi! Illan kuluessa koetin minä muistaakseni sovittaa syyllisyyteni; minä (älkää naurako minulle, kuka lienettekään te, jonka silmiin nämä rivit sattuvat, varsinkin, koska tämä oli viimeinen haaveeni)… minä, toden totta, keskellä kaikellaisia kärsimyksiäni, kuvittelin yht'äkkiä, että Liisa tahtoo rangaista minua pöyhkeän välinpitämättömyyteni tähden ensi käyntien! aikaan, että hän oli suutuksissaan minulle ja vain kiusallaan virnaili ruhtinaan kanssa. Minä valitsin sopivan hetken ja, astuen hänen luo nöyrä ja ystävällinen hymy huulillani, lausuin: »riittää jo, antakaa minulle anteeksi… vaikka en minä tee sitä siksi, että pelkäisin», — ja yht'äkkiä, odottamatta häneltä vastausta, annoin kasvoilleni tavattoman hilpeän ja vapaan ilmeen, myhähdin vinosti, ojensin käteni yli pääni kattoa kohti (muistan, että tahdoin korjata kaulahuiviani) ja yritin vielä pyörähtääkin toisella jalallani ikäänkuin sanoakseni: »kaikki on lopussa; minä olen hyvällä tuulella, olkaamme kaikki hyvällä tuulella», vaan en pyörähtänytkään, koska omituisesta luonnottomasta jäykkyydestä polvissani pelkäsin kaatuvani… Liisa suorastaan ei ymmärtänyt minua, katsoi ihmeessään kasvoihini, hymähti pikaisesti, ikäänkuin haluten sukkelammin päästä irti ja meni jälleen ruhtinaan luo. Vaikka sokea ja kuuro olinkin, en voinut kuitenkaan olla sielussani tunnustamatta, ettei hän ollut lainkaan suutuksissa minulle sillä hetkellä: hän suorastaan ei ajatellutkaan minua. Isku oli ratkaiseva: viimeiset toiveeni romahtivat maahan kuin jäämöhkäle, jonka kevät aurinko pudottaa ja joka kerrassaan särkyy pieniksi palasiksi. Minä olin täydellisesti hävinnyt ensi hyökkäykseltä ja, niinkuin preussilaiset Jenan taistelussa, menetin yhtenä päivänä kerrassaan kaikki. Ei, ei hän ollut suutuksissaan minulle!

Oi, päinvastoin! Hän oli itse — minä näin sen — menossa kuin virran mukana. Ihan kuin nuori puu, joka puolittain jo on rannasta irtaantunut, kallistui hänkin jo ahnaasti veden yli alttiina antamaan hänelle ainiaaksi keväänsä ensi kukan ja koko elämänsäkin. Se, joka kerran on nähnyt semmoisen hurmoksen, on kokenut katkeria hetkiä, jos itse on rakastanut olematta rakastettu. Iäti tulen muistamaan tuon ahmivan huomaavaisuuden, tuon hellän hilpeyden, tuon viattoman itsensä unhottamisen, tuon vielä lapsellisen, vaan jo naisen katseen, tuon onnellisen, aivan kuin kukkaan puhkeavan hymyn, joka hellittämättä pysyi hänen puoleksi avoimilla huulillaan ja hehkuvilla poskillaan… Kaikki, mitä Liisa hämärästi aavisti kävelymme aikana koivulehdossa, toteutui nyt, ja antautuen täydellisesti lempensä valtaan, hän samalla kokonaan seisahtui ja kirkastui, kuin nuori viini, joka lakkaa käymästä, koska sen aika on täytetty…

Minä maltoin istua koko tuon ensi illan loppuun ja vielä seuraavatkin… kaikki loppuun asti! En toivonut enää mitään. Liisa ja ruhtinas kiintyivät päivä päivältä yhä enemmän toisiinsa… Vaan minä kadotin täydellisesti oman arvon tunteen enkä voinut irroittaa katsettani tästä onnettomuuteni näytelmästä. Muistan, että kerran koetin olla menemättä, annoin aamulla itselleni kunniasanan pysyväni kotona, vaan kello kahdeksan iltasella (tavallisesti lähdin ulos seitsemältä) hypähdin ylös kuin hullu, panin lakin päähäni ja hengästyen astuin Kiril Matvejitshin vierashuoneeseen. Asemani oli tavattoman nolo: pysyin itsepintaisesti vaiti, välistä päiväkausiin en päästänyt ääntäkään suustani. En ole koskaan, kuten sanottu, ollut kaunopuhelias, vaan nyt oli kaikki, mikä vähääkin minussa oli järkeä, aivan kuin haihtunut ruhtinaan läsnäollessa. Sitä paitsi yksin ollessani siihen määrin askarrutin aivoraukkojani, hiljakseen mietiskellen kaikkea, mitä edellisen päivän kuluessa olin huomannut tahi ollut huomaavinani, että kun jälleen tulin Oshoginin luo, minulla tuskin riitti voimia uudelleen tehdä havaintoja. Minua sääliteltiin kuin sairasta; minä sen huomasin. Joka aamu tein uuden, varman päätöksen, jota enimmäkseen koko unettoman yön jo olin harkinnut: milloin aioin selvittää asiat Liisan kanssa, antaa hänelle ystävällisen neuvon, — mutta heti kun jouduin olemaan kahden kesken hänen kanssaan, niin kieleni yht'äkkiä lakkasi toimimasta, aivan kuin olisi hyytynyt, ja me molemmat tuskallisesti vain odotimme kolmannen henkilön ilmestymistä; milloin tahdoin karata tieheni, tietysti, ainiaaksi, jätettyäni rakkauteni esineelle kirjeen, täynnä soimauksia, ja kerran aloin jo kirjettä kirjoittaakin, mutta totuuden tunto ei ollut minusta vielä kokonaan kadonnut; käsitin, ettei minulla ollut oikeutta soimata ketään mistään ja viskasin tekeleeni uuniin; milloin taas tahdoin yht'äkkiä jalomielisesti uhrata oman itseni, annoin siunaukseni Liisalle onnelliseen rakkauteen ja nurkastani nöyrästi ja ystävällisesti hymyilin ruhtinaalle, — mutta kovasydämiset rakastuneet eivät ainoastaan jättäneet uhraustani kiitosta vaille, vaan eivät edes huomanneet sitä, ja nähtävästi eivät kaivanneet siunauksiani eivätkä hymyilyjäni. Silloin minä harmissani siirryin aivan päinvastaiseen mielen tilaan. Annoin itselleni lupauksen, että, espanjalaisen tavoin kääriytyen viittaani, nurkan takaa surmaan onnellisen kilpailijani ja petomaisella ilolla kuvailin mielessäni jo Liisan epätoivon… Mutta ensiksikin O…n kaupungissa oli sellaisia nurkkia hyvin vähän ja toiseksi — säleaita, lyhty, poliisi jonkun matkan päässä… ei, sellaisessa nurkassa on sopivampi kaupitella rinkeleitä, kuin vuodattaa ihmisen verta. Minun täytyy tunnustaa, että muitten vapautumiskeinojen joukosta, kuten sangen epämääräisesti lausuin ajatukseni itsekseni keskustellessani, — olin valita kääntymisen itse Oshoginin puoleen… huomauttamalla tälle aatelismiehelle hänen tyttärensä vaarallisen tilan ja hänen kevytmielisen käytöksensä ikäviä seurauksia… Kerran jo aloin puhua hänelle eräästä arkaluontoisesta aineesta, mutta niin viisastellen ja niin hämärästi, että häh kuunteli ja kuunteli minua ja — yht'äkkiä, aivan kuin unenpöpperössä, kovasti ja nopeasti hierasi kämmenellä kasvojaan säästämättä lainkaan nenäänsä, rykäsi ja väistyi minusta syrjään. Sanomattakin on selvä, että minä, tehtyäni tuon päätöksen, uskottelin itselleni, että toimin ilman mitään itsekkäitä pyyteitä, tarkoitan vain yhteistä etua, täytän velvollisuuteni talon ystävänä. Mutta uskallan luulla, että, joll'ei Kiril Matvejitshkaan olisi keskeyttänyt minun mielenpurkauksiani, minulla sittenkään ei olisi riittänyt rohkeutta lopettaa yksinpuheluani. Välistä ryhdyin muinaisajan viisaan arvokkaisuudella punnitsemaan ruhtinaan ansioita; välistä taas lohduttelin itseäni toiveella, että Liisa huomaa, ettei hänen rakkautensa ole se oikea… kaukana siitä! Sanalla sanoen, en tunne ajatusta, joka silloin ei olisi askarruttanut minua. Yksi ainoa keino, tunnustan sen suoraan, ei koskaan juolahtanut päähäni, se, nimittäin, että olisin ajatellut lopettaa päiväni. Miks'ei se päähäni juolahtanut, sitä en tiedä… Kentiesi silloin jo aavistin, ettei minulla ollut pitkää aikaa elettävänä.

Selvä on, että sellaisissa epäedullisissa olosuhteissa käytökseni tavallista enemmän tuntui luonnottomalta ja kiristetyltä. Jopa rouva Oshoginakin — tuo tylsäluontoinen olio — alkoi vieroa minua eikä tietänyt oikein, miltä puolen minua oli lähestyttävä. Bismjonkov, joka aina oli kohtelias ja altis auttamaan, vältteli minua. Minusta silloin jo tuntui, että hänkin oli kilpailijani, että hänkin rakasti Liisaa. Mutta hän ei vastannut koskaan viittauksiini ja ylimalkaan vastahakoisesti ryhtyi puheisiin kanssani. Ruhtinas käyttäytyi hänen kanssaan hyvin ystävällisesti, voipa sanoa, kunnioittikin häntä. Ei Bismjonkov enkä minä häirinnyt ruhtinasta ja Liisaa; mutta hän ei heitä vieronut niinkuin minä, vaan liittyi mielellään heidän seuraansakin, kun he niin halusivat. Tosin hän silloin ei esiintynyt erikoisemmin huvittavana, mutta hänen iloisuudessaan oli aina ennenkin ollut jotakin hiljaista.

Näin kului kahden viikon verta. Ruhtinas ei ollut ainoastaan kaunis ja älykäs, vaan hän soitti myöskin pianoa, lauloi, piirusti jotensakin hyvin ja osasi kertoa. Hänen juttunsa, joiden aiheet olivat pääkaupungin elämän piireistä, tekivät aina syvän vaikutuksen kuulijoihin, varsinkin kun hän itse ikäänkuin ei antanut asialle mitään erityistä merkitystä…

Seurauksena tästä ruhtinaan, sanottakoonpa vaikka niinkin, yksinkertaisesta juonesta oli se, että hän lyhyen olonsa aikana O…n kaupungissa suorastaan hurmasi koko sikäläisen yleisön. Meitä aromaan ihmisiä on ylhäisten piirien henkilön aina hyvin helppo hurmata. Ruhtinaan tiheät käynnit Oshoginin talossa, jossa hän aina iltansa vietti, herättivät kateutta muissa aatelis- ja virkamiehissä; mutta älykkäänä maailman miehenä ruhtinas ei syrjäyttänyt ketään heistä, kävi kaikkien luona, sanoi kaikille rouville ja neitosille vaikkapa vain yhdenkin ystävällisen sanan, salli tarjota itselleen konstikkaita, vaikeasti sulatettavia ruokalajeja ja huonoja, erinomaisilla nimillä varustettuja viinilajeja, sanalla sanoen käyttäytyi mainiosti, varovasti ja tahdikkaasti. Ruhtinas N. oli ylipäänsä hilpeäluontoinen, seurustelevainen, herttainen mies, ja tässä erikoistapauksessa lisäksi vielä asianhaarain vaatimuksestakin: saattoiko siinä sitte olla menestymättä täydellisesti ja kaikessa?