Hänen tulostaan saakka kaikki talossa arvelivat, että aika kiiti sanomattoman nopeasti. Kaikki sujui mainiosti. Vaikka ukko Oshogin ei muka ollut mitään huomaavinaan, niin hän salassa varmaankin hykerteli käsiään luullen saavansa sellaisen vävypojan. Ruhtinas itse taas ajoi asiansa hyvin hiljaa ja sopivalla tavalla, kunnes yht'äkkiä sattui muuan odottamaton tapaus…
Jääköön se huomiseksi! Tänään olen väsynyt. Nämä muistelmat hermostuttavat minua vielä haudan partaallakin. Terentjevnan mielestä minun nenänpääni jo on käynyt suipoksi ja se, kuulen ma; on huono merkki.
27 p. maaliskuuta. Suojaa jatkuu.
Asiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat toisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov oli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä ponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin. Muistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan hukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti pitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka toiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan jalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille, sanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi… unhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä kaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo panna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan Gornostajevkassa. Kutsun saivat O…n kaupungin kaikki viranomaiset alkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu oli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa, että hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat luonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi pulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä piukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla ja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin sanotaan, ilman takakäpäliä… Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä olin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän virstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan minä kieltäydyin… Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen vanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi tunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis minun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä rattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta varten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin tapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä pyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen, sinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen astuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita hermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma pyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon, saamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten, sininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään, katselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin sievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi kertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan kanssa!), mutta ainakin minusta näytti, että heidän välillään oli olemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan, puhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen puoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja herttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi tunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa loistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä ja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni. Sen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä tarkkasin… Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti mieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman häjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen johdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni kohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin minä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat, katsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi ja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen, kiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt napeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun kaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen ja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan kuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen pukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen haalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen oli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja vanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän ollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt pyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen nuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin puoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan, katsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella, millä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein hänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen kanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta, jolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu, tanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään häirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta puhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja yhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen aikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin hymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku näkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen kaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy ja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin arvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen kärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin, ja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan hymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi hän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin kummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista keikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni samallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan vieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?» Muuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä edelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan ja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan kun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata hymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli salia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen polvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan miettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin minä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia huomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään, kiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan… Aljettiin tanssia sitä vuoroa, joka on nimeltään la confidente. Sitä temppua tehdessä joku nainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja kuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia; sen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se uskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se edeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä ja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia tyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi etsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä (talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla), kääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin minulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin kieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan eteen… Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi päätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani vaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus, tuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen huolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai minut kuohuksiin… Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani kuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?»
Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan…
Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka: puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa nousi häntä vastaan.
Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen, loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin… Minusta tuntui, että pari kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut… Kilpailijani istui jo paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi, teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.
Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä »arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti, niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan; sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin, ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani, kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei, kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä ikäänkuin olisi jotakin muistanut.
— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: — minullahan on teille hiukan asiaa.
Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.