— Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni.
— Ja te esittelitte?
— Kuinkas muuten.
— Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa?
— Kyllä — tietysti.
Minä vaikenin.
— Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa?
— Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi viikoksi.
Ja Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan salia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt minuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä, joka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy kotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin arkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa pietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on pääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»… En ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata, että hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään. Astuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen, otin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen asennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia kasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni, jonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle erityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen tummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi Liisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan pidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti minuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen ja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole tullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen ovea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi paikalleen… Minä vain en hievahtanutkaan… Hän veti taas oven rivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun hän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin halu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta minun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen silmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää huomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei minua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi liikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä kuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni, — painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun oli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään… ja miksikä olisin itkenyt?… »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta, maaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko totta?»… Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?»
26 p. maaliskuuta. Leuto ilma.