Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden… Yksinäisten ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista kiintymistäkin… Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen, miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja miettiväiseksi… Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta, miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä… Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut ja muutenkin heikot siipeni.
Väärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti kokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt väärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut, että tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin, ellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan ikäänkuin mato kalvoi… mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen, kuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä hänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän ihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta varten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti kouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä sitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä merkitys minkin erityisen tunteen?
Olipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset, aavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla.
Kerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin tuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista tuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana astui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies, joka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti hyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi nosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen.
— Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta.
—- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on lähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs kaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut auttamassa sinelliä hänen päälleen.
Me menimme saliin.
— Milloinka hän on tullut? — kysyin minä.
— Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani, vaan hän kieltäytyi… Taitaa muuten olla miellyttävä poika.
— Oliko hän kauan luonanne?