Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän. Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua edelle, hyvin päättävästi… vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia, siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme: suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle, missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa… Ojensin hänelle käteni; hän kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä. Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella… Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua. Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa… Hänen käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä hiekkatietä pitkin.
— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?
— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.
—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää sanotuksi sanaakaan… odotin jotakin… en tunnustusta, — johan nyt! — vaan luottavaa katsetta, kysymystä… Mutta Liisa katsoi vain maahan ja oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.
Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen, en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui, vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros, josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan tarvinnut odottaakaan.
Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi… Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia asioita…
Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan, hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä, sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen polkuhinnasta saappaasi».
Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.
25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä.
Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon. Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa, paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella. Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.