Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon… No, tahdotteko teetä, vai?
Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.
Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!… Minä sitte menen ja asetan teekeittiön kiehumaan.
Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan mielestäsi ole mikään ihminen!
24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen.
Samana päivänä, kun tulin O…n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi, niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua, jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O…n kaupungin parhaimmiston kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille; kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan… Niin, hyvät herrat», jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin. Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.
Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä. Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani. Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki), sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä, hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku… Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja», vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin. »Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti, että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia hartioiltani.
Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä, tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin, että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin, poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan, etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.
Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu, työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan… ikäänkuin »autuuden tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa. Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän välillämme… Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne kolme viikkoa… Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa, putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä: vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja eräs Bismjonkov, pikku virkamies O…n kaupungissa, vaaleaverinen, hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko oli kahden virstan päässä O…n kaupungista ja me saavuimme sinne päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin, minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme), siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää, mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha… Ja kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen… Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa; minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! — kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen muutoksen syypää!
Se tapahtui tällä lailla.