Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan… Onneksi ei majatalo ole etäällä.
Tarpeeton… Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että »taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle, eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa, terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen) tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko, niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti, vapaasti… Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni, minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti; todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa. Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen käsiksi.
Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta O…n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus, jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä, seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla sanoen, O…n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi sietää… Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta… Sentähden ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla kuolevaisilla. Olin O…n kaupungissa virka-asioilla.
Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä esimerkki meidän keskustelustamme.
Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on epäterveellistä.
Minä: Mun on ikävä, Terentjevna.
Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen nukahdatte.
Minä: Enkä tahdo maata.
Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on parempi.
Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.