Tänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon sopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan turhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se ei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi ikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä maku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni.

Niinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan…

Mutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni.

Ei tosiaankaan maksa vaivaa… Elämäni ei missään suhteessa eronnut monen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa viroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat huvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös ne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään elämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni; ja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta eikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään huomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni omaa luonnettani.

Mikä mies minä olen?… Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä. Myönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin, ja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu minä muka olen ollut.

Tarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten ole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten tekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan, täytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä maailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa huomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni Terentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni, ja juokaa teetä!»… Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen tekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi muija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä herrastaan?… Aika ei ole vielä ohi.

23 p. maaliskuuta.

Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.

Tarpeeton, tarpeeton… Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä sana ei sovellu… Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia, miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen; mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton» -sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki. Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä… Kaikki on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä, mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni, kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön: enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta, vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä. Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä, hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään. Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä. Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?

Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan. Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon, on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle, että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta… Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan! Senkin saatana!»