Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan — siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!
Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen? Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.
Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan. Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen, Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento, jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan. Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:
Herz, mein Herz warum so traurig?
Was bekümmert dich so sehr?
S'ist ja schön im fremdem Lande —
Herz, mein Herz — was willst du mehr?
(Sydän, sydän, miksi kaipaat?
Mist' on murhe sulla ain'?
Onhan vieras maakin kaunis —
Sydän, tyydy siihen vain!)
Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan. Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? — Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä… Kuin mieletön syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen. Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle, halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa…» Hän makasi liikkumattomana ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä, surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä, jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa; kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni, kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti, hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin kauheata tapahtui minulle… Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja huomasi minut.
Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä: maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti, lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin, surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»; siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian, joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa, herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte, pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä: samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.
Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla, josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa heinikkoa pitkin.
Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.
22 p. maaliskuuta.