Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18…
Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville! Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua mielipiteensä.
Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden… Minne? Jumala sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla keväällä.
Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa? Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan; kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa kellekään. Minä siis alan.
Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini ankaraluontoinen nainen… hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa. Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta. Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta, pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta eihän nyt siitä ole puhe.
Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä, jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan, mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä. Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!
Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti, mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin, minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista isääni.
Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta, tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se riippuu taudistani.
21 p. maaliskuuta.
Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu; varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa, jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja voimaa…