XII.
Jaampan viimeinen retki.
Varsinaiseen Ruijaan eivät Norjalaiset näy asettuneen, ainakaan ei suuremmassa määrässä, ennenkuin neljännellätoista vuosisadalla. Aikaisemmin on, kuten lappalaiset sadut kertovat, vaan joku rauhaton karkulainen asettunut sinne tänne autiolla rannikolla, hankkien elatuksensa osaksi kalastuksella, osaksi rosvoamalla Lappalaisia. Kohtaukset tuommoisten rosvojen kanssa ovat luultavasti antaneet aihetta Lappalaisten monilukuisiin satuihin eräästä kummituksen tapaisesta sankarista, nimeltä "Stallo", s.o. rautamies eli rautapaidalla ja ampuma-aseilla varustettu soturi.
Mutta vähitellen huomattiin, ett'ei sitä vähäpätöistä veroa, jota voitiin kiskoa varsinaisilta paimentolaisilta, läheskään sopinut verrata niihin rikkauksiin, joita maan kalaiset rannikot ja vuonat runsaassa määrässä tarjosivat. Seuraus tästä oli, että Ruijan rannoille aikaa voittaen asettui toimellisia norjalaisia kalastajia. Nämä Ruijan kalastusasemat herättivät pian Bergeniläisten huomion. He huomasivat kaupankäynnin ulkomaiden kanssa edullisemmaksi suorastaan Ruijasta kuin Bergenistä, johon maan tuotteet alussa koottiin ja josta niitä vietiin ulos joko norjalaisissa tahi ulkolaisten laivoissa.
Osa "porvareista" muutti sen vuoksi perheineen Ruijaan ja asettui asumaan kalastusasemiin. Tätä esimerkkiä noudattivat pian useat muutkin. Kun kalastus lakkaamatta oli hyvin tuottava ja tänne muuttaneet kauppiaat siitä syystä kokivat houkutella Ruijaan yhä useampia Norjalaisia, osittain palvelijoita, osittain "asianajajia ja toimitusmiehiä", niin muutti tänne ei ainoastaan Bergenistä, vaan Norjan muistakin kaupungeista, etenkin Trondjemista, yhä enemmän väkeä. Seuraus tästä liikkeestä oli että "Ruijan rannikoilla ja saarilla pian vilisi ihmisiä".[8]
Useat kalastusasemat, joihin Bergeniläiset olivat asettuneet, muuttuivat vähitellen "pieniksi kaupungeiksi ja kauppiaat kulettivat tavaroitaan sekä omilla, että vuokratuilla laivoilla Bergeniin, Trondjemiin, Tanskaan ja Hollantiin ynnä muihinkin ulkomaan kaupunkeihin," samalla kun toiselta puolen "englantilaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja tanskalaisia laivoja purjehti Ruijaan tuoden asukkaille viljaa y.m. helpommasta hinnasta, kuin Bergeniläiset." Tämän suoranaisen ulkomaan kaupan kautta näyttää Ruijan väestö kohonneen jotenkin hyvään varallisuuden tilaan, joka oli yleinen ei ainoastaan porvareissa eli varsinaisissa kauppiaissa, vaan koko väestössä ylimalkaan; sillä nimen omaan mainitaan, että useimmilla talonpojilla oli omat aluksensa. Selvin todistus väestön varallisuudesta näinä aikoina on ehkä se, että Ruijan väestö rakensi 24 kirkkoa ja "sisusti useimmat niistä komeasti" ja "että he omasta puolestaan kustansivat vähintäin 12 pappia."
Mutta tämä kukoistus sai äkkinäisen lopun, ei sen kautta, että kalastus huononi, vaan niiden etuoikeuksien kautta, joita Bergenin kauppiaat hankkivat itselleen Tanskan hallitukselta.
Se varallisuus, johon ne kauppiaat, jotka Bergenistä olivat muuttaneet Ruijaan, aikaa voittaen kohosivat, herätti ei ainoastaan Bergeniläisten huomion, vaan myös suuressa määrässä heidän kateutensakin, ja heidän onnistui pian, tietämättömän hallituksen avulla, antaa näille pohjoisille kilpailijoilleen kuolinisku sen kautta, että saivat toimeen sopimattoman ja tunnottoman asetuksen, jommoista tuskin ainoakaan hallitus koskaan lienee julkaissut.
Saadakseen siis jälleen käsiinsä ulkomaan kaupan, jonka nuo Ruijaan muuttaneet olivat ikäänkuin vieneet mukaansa, saivat Bergenin kauppiaat toimeen asetuksen, joka sääsi, että "tästälähin ei yksikään ulkomaan laiva saa purjehtia pohjoisemmaksi Bergeniä, ei myöskään saa mikään laiva purjehtia pohjois-Norjasta ja Ruijasta Hollantiin eli muuanne, poikkeamatta sitä ennen tavaroineen Bergeniin." Tämä etuoikeus masensi kerrassaan sekä Ruijan kaupan että myöskin koko väestön kalastusinnon ja uutteruuden. Vientitavaroiden hinta meni alaspäin eli riippui Bergeniläisten mielivallasta, samalla kun tuontitavaroiden hinta nousi äärettömiin, molemmat kalastusta harjoittavan väestön suureksi vahingoksi. Tästä lähin kävi kauppiaille mahdottomaksi asettua Ruijaan kalastusta harjoittavan väestön keskuuteen. Seurauksena olikin varsin pian se, että varakkaimmat porvarit muuttivat takaisin Bergeniin hankkiakseen siellä itselleen oikeuden vapaasen kauppaan ulkomailla.
Voisi jo luulla, että Bergeniläiset nyt olivat saaneet hartaimman halunsa toteutetuksi, nimittäin koko Ruijan kalakaupan haltuunsa, ja että he nyt olivat tyytyväiset, mutta kaukana siitä. Kymmenen vuotta myöhemmin julkaistiin nimittäin asetus, joka määräsi, että "ei kukaan kauppias, pohjoiseenpäin menevä eli sieltä tuleva saa tehdä kauppaa toisen kauppiaan velkahisen kanssa." Siis oli varsin helppo asia niille kauppa-apulaisille, joita porvarit palatessaan Bergeniin olivat jättäneet Ruijaan heidän kauppaansa hoitamaan, toimittaa niin, että väestö alituisesti oli heille velassa. "Useimmat eivät tienneet eivätkä saaneet tietää, mitä he oikeastaan olivat antaneet eli saaneet."