Vapaan kaupan aikana oli kauppiailla ja useimmilla talonpojilla omat aluksensa, joilla he purjehtivat Bergeniin, mutta kun heitä kiellettiin viemästä Ruijasta muuta kuin "omia tuotteitaan" eli mitä palvelijoittensa avulla voivat kalastaa, saamatta ostaa mitään toisilta lastinsa täytteeksi, kun nimittäin väestö oli velassa kauppiaille ja siis heidän vallassaan, niin oli seuraus tästä, "että heidän aluksensa saivat maata maalla mätänemässä."
Väestö valitti tuon tuostakin Ruijan virkamiesten kautta näistä vääryyksistä Tanskan hallitukselle, mutta Bergeniläiset osasivat niin sokaista hallituksen silmät, jotta ikäänkuin palkinnoksi käytöksestään saivat uuden oikeuden, jonka mukaan koko maa vuokrattiin kuudeksi vuodeksi Bergeniläisille, jotka saivat oikeuden itse "asettaa vouteja ja muita virkamiehiä," ja viisi vuotta oli nyt Ruija maaherratta, jolle onneton väestö olisi voinut valittaa hätäänsä. Perhekuntia myötiin kuin orjia kauppiaalta kauppiaalle ja saivat muuttaa kalastuspaikasta toiseen.
Tila oli nyt käynyt niin rasittavaksi, "että väestö päätti paeta Ruijasta, ja se pakeni niin suurissa joukoissa, että maa epäilemättä olisi tullut aivan autioksi," ellei Ruijaan taas olisi asetettu maaherra, joka Bergenin maaherran kanssa oli saanut käskyn lähteä Ruijaan "saattamaan rappeutuneet asiat järjestykseen."
Mutta eipä näyttänyt uusia asukkaita muuttavan Ruijaan. Tämän asian auttamiseksi määrättiin Ruija nyt, kärsittyään lähes 200 vuotta kovinta kauppatyranniutta, siirtopaikaksi rikoksellisille, johon (käskykirjeen mukaan vuosilta 1751 ja 1760) "rikoksellisia molempaa sukupuolta, jotka ovat tuomitut tahi vast'edes tuomitaan ikuiseen vankeuteen, oli lähetettävä maan asuttamisen edesauttamiseksi." Niinikään määrättiin, "että muutamia niistä naisista, jotka olivat Bergenin ja Trondjemin kuritushuoneissa, oli vuosittain lähetettävä Ruijaan, jossa maaherran tuli ottaa heitä vastaan ja toimittaa heille miehiä(!)."
Mutta tila ei tästä parantunut. Vihdoinkin huomattiin, "että Ruijaa koskeva kauppajärjestelmä ei ollut tuottanut toivottua hyötyä, vaan oli päin vastoin, samassa kun se tuotti melkoisia tappioita itse kaupalle, ollut turmiollinen etenkin väestölle," ja vihdoin vuodesta 1789 myönnettiin taas Ruijalle vapaa kauppaoikeus ja kolme uutta kauppalaa perustettiin.
Yksi niistä porvareista, jotka näinä surullisina aikoina kauimmin jaksoivat kestää Ruijassa, oli Antero Lind. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, joutui hän vuosi vuodelta yhä enemmän velkaan Bergeniin kauppiaille, ja paria vuotta ennen vapaan kauppa-oikeuden uudistumista täytyi hänenkin heretä kauppatoimistaan ja myödä sekä Garnäs että molemmat aluksensa. Sen verran hän vaan jätti itselleen, että vaimoneen ja lapsineen saattoi toisella aluksella purjehtia Bergeniin.
Vuonna 1790 tapaamme taas Lailan Bergenissä yksinkertaisessa huoneessa, jonka ainoa akkuna on kadulle päin. Hänen miehensä on konttoorissa entisen velkojansa luona, jolta hän on saanut pienen toimen. Tänään on ensimmäinen käräjäpäivä ja usein näkee kaduilla kulkevan Norlantilaisia, Ruijalaisia, joskus jonkun Lappalaisenkin. Laila itse istuu, pieni lapsi sylissään yksin kotona nojatuolissa, joka on tehty Garnäsin rantakoivusta ja on ainoa muisto talosta. Laila on nojautunut tuolin selkämystä vastaan, sulkenut silmänsä ja näyttää kalpealta ja kivuloiselta. Tunturin raitis väri on kadonnut. Puoleksi nukkuen hän uneksii entisestä elämästään tunturin tyttönä. Hän näkee tunturit, porot, kodat, Laagjen, Jaampan ja Mellet'in. Hän kiitää "Vihurilla" tunturilakeoita pitkin, eikä tiedä, mitä suru ja murhe jokapäiväisestä leivästä tahtoo sanoa. Kuitenkaan ei hän koskaan ole katunut naimistaan Antero Lindin kanssa. Kaikessa köyhyydessään hän ei suostuisi vaihtamaan kohtaloansa kenenkään toisen vaimon kanssa koko mailmassa, mutta hän ei kuitenkaan voi estää, että ajatukset toisinaan eksyvät ja palajavat muinaisiin muistoihin, entisiin elantoihin ja toimiin. Hän ei ole moneen vuoteen kuullut mitään vanhoista ystävistään. Laagje ei sen koommin tullut enää Ravdosjärvelle, kun Laila oli mennyt naimisiin Lindille. Ei edes Jaampa ole käynyt häntä katsomassa häiden jälkeen. Hän ei tiedä, ovatko he elossa vai kuolleet.
Äkkiä Laila herää siitä, että hänen pieni lappalaiskoiransa, jonka hän oli tuonut mukanaan, hyökkää haukkuen ulos ovesta. Hän menee, lapsi käsivarrellaan, akkunan luo ja näkee kadulla suuren joukon katupoikia, jotka ikäänkuin mehiläisparvi pyörivät pörhöisen ihmisolennon ympärillä, jolla on päällään harmaa jakku ja nahkapussi selässä. Poikanulikat repivät häntä ja heittävät hänen päällensä lokaa, ja koirat säestävät tätä melua haukunnallaan. Laila avaa akkunan, ja ukon tullessa lähemmäs hyökkää Mustikin hänen kimppuunsa, mutta sen sijaan että olisi purrut alkaa se liehakoida ukon ympärillä, hyppii hänen rinnoilleen ja ajaa poikajoukon hajalle. Laila huomaa nyt, että tuo outo olento on eräs Lappalainen, ja huutaa hänelle lapinkielellä:
"Tule tänne, tule tänne sisälle!"
Lappalainen hämmästyy kuullessaan omaa kieltänsä puhuttavan, pysähtyy ja katselee ympärillensä. Kuultuaan saman kehoituksen toistamiseen hän astuu etehiseen. Laila avaa hänelle oven ja ukko astuu huoneesen.