"Jaampa!" huudahti Laila, "Jumalan nimessä, onhan se Jaampa, voinko uskoa silmiäni, oletko sinä todellakin vanha Jaampa?"
"Minä olen Jaampa, mutta kuka sinä olet?" sammalsi ukko ja katsoa tuijotti Lailaan tässä hänelle oudossa pukineessa.
"Minä olen Laila, etkö tunne minua enää? Oletko unhottanut Lailan, oman lintusesi?"
Jaampa lankesi polvilleen, otti lakin päästään, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Isä meidän, joka olet taivaassa j.n.e.".
Jaampa oli tuntenut Lailan ja odottamattomassa ja ylenmääräisessä ilossaan ei ukko tiennyt muuta kuin lukea tuon ainoan rukouksen, jonka hän osasi.
"Kiitos Jumalan, vihdoinkin olen sinut löytänyt, Lailasjam!" huudahti
Jaampa.
"En vieläkään oikein voi uskoa, että sinä, Jaampa, todella olet täällä
Bergenissä, minun luonani ja minun asunnossani!"
"Täällä nyt vaan olen kuin olenkin," sanoi Jaampa käyden istumaan permannolle. Lailakin hairahtui ja kävi hänkin vanhan tavan mukaan istumaan jalat ristissä Jaampan viereen. Eihän ollut kukaan heitä näkemässä, ja heillä oli molemmilla niin paljon kertomista ja kyselemistä, ja sen lisäksi oli niin suloista taas saada kuulla ja puhua omaa lapsuuden kieltä.
Vähän myöhempänä tuli Lind kotiin ja tapasi molemmat istumassa permannolla vierekkäin. Hän hämmästyi suuresti huomatessaan ja tuntiessaan Jaampan.