Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta

by J. A. Friis

Olipa kerran kaksi koiraa, toinen oli nimeltä Runne, toinen Ranne. He olivat kaksoisveljeksiä ja kuuluivat Laagjelle ja hänen puolisolleen. Runne oli emännän suosikki ja Ranne oli isännän. Molemmat nimet merkitsevät "harmaata", jonka vuoksi koiria myös kutsuttiin "harmaiksi veljeksiksi."

Paitsi Runnea ja Rannea oli Laagjella luonnollisesti muitakin koiria. Semmoisia oli musta Musti ja Diggal, jolla oli ruskeat silmäkulmat. Nämä kuuluivat Jaampan komennon alle. Sitten oli Tshjalmo, jolla oli ruskeat pilkut silmien yläpuolella ja hännätön Dobbe, jotka olivat etenkin Jounan lemmikkiä. Sitten oli vielä Skuolse, Pöllö, Tshjaitne, Tikka, pörhöinen Lorjus, Shieges, Virkku, isoääninen Gonge, täplikäs Kirjo, Tshjierges, Ranssi, Tshjeovan j.n.e. Mutta vikkelimmät kaikista olivat isännän ja emännän koirat, harmaat veljekset Runne ja Ranne, olipa sitten kysymys karjan paimentamisesta tahi suden kanssa tappelemisesta.

Rannen historia ei ole pitkä. Se upposi viiden vuoden vanhana, mutta kuollessaan se pelasti pikku Mellet'in, joka silloin myös oli melkein samassa iässä, hukkumasta. Matkalla syksyllä rannikolta tunturille oli perhekunta muutamana päivänä pystyttänyt majansa ylisen Altenvirran rannalle, ja poika oli kenenkään huomaamatta mennyt rannalle. Täällä hän jollakin tavoin sattui putoamaan virtaan, ja hädissään oli hän valittavalla äänellä huutanut: "Ranne, Ranne!"

Koira, joka oli seurannut myötä ja istui rannalla, syöksi virtaan, ja poika tarttui kiini sen turkkiin ja riippui siinä. Virta vei molemmat mukanaan alespäin ja näin he joutuivat pyörteesen. Tässä oli Rannella pitkä ja kova taistelu pyörteiden kanssa, jotka toisinaan viskasivat hänet rantaa kohden, toisinaan tempasivat hänet taas syvänteelle. Luultavasti oli poika myös hädissään koettanut kiivetä koiran selkään jolloin se oli painunut niin, että se yhtä usein oli upoksissa kuin veden pinnallakin. Kun ihmiset kaipasivat lasta ja juoksivat sitä etsimään, löysivät he vihdoin pojan ja koiran vieri vieressä virran rannalla puoleksi vedessä, pojan kädet vielä suonenvedon-tapaisesti koiran kaulassa. Ranne oli kuollut. Se oli työskennellyt kunnes uupui ja heitti henkensä, mutta pojassa oli vielä niin paljon henkeä, että tointui.

Runne eli kauemmin. Se oli kuten jo mainittiin emännän lemmikki, sai ruokansa ainoastaan häneltä ja totteli ainoastaan häntä. Monta sataa poroa pelasti se emännälleen, joko estämällä niitä hajoamasta ja karkaamasta, tahi hyökkäämällä suden kimppuun, estäen sen siten laumaa hätyyttämästä. Aina se oli valmis kun huudettiin: "Hus suola!" Ota kiini varas! (susi). Ainoastaan harvat koirat uskaltavat ryhtyä tappeluun suden kanssa, menettämättä henkeänsä. Voitto ei aina riipu rohkeudesta ja innosta, vaan ripeydestä ja notkeudesta. Siinä on koiran pelastus, ja Runne oliki puhdasta rotua. Se taisi olla niin salaman vikkelä liikkeissään, pyöri niinkuin tuuliaispää ja hyppäsi paksussakin lumessa ilmaan kuin heinäsirkka, että sudelle ei maksanut vaivaa häntä ahdistaa. Vaan joka kerta kuin susi läähöttäen oli kaappaamaisillaan tuon pienen karvahanssun suuhunsa, oli Runne jo vuorostaan suden kintereillä eikä antanut sen hätyyttää poroja.

Eipä siis ihmettä, että Runne oli saavuttanut suuressa määrässä emäntänsä suosion, joka ei olisi myynyt häntä mistään hinnasta; sillä ilman hyvättä koiratta on porokarja pian hukassa, ja sellainen koira kuin Runne on sen vuoksi verraton. Kun huuto: "Gas do! eli hut so, tse vulge oh!" katso tuonne, ota kiini ne, tuolla ne menevät! kuului emännän huulilta, oli Runne paikalla ajamassa poroja jotka aikoivat karata laumasta, eikä se hellittänyt, vaikka sen olisi täytynyt ajaa niitä sekä tunti- että penikuormamääriä. Karkurin täytyi viimein antautua, kääntyä takaisin ja palata laumaan jälleen. Täyttä karkua poro juoksi Runnen edellä ja kätkeytyi tiheimpään joukkoon. Silloin vasta on rikoksellinen turvassa ja se tietää sangen hyvin, ett'ei koira uskalla tulla semmoiseen liutaan, jossa on monta sataa sarvipäätä. Silloin olisi se pian poljettu, potkittu ja puskettu kuoliaaksi. Tämän tiesi Runnekin erinomaisen hyvin. Mutta sattuu niinkin, että moni tottumaton koira, innostuneena omasta haukkumisestaan ja hyvillään siitä, että niin suuri eläin kuin poro pakenee häntä, nuoruuden innossaan, haukkuen ja hätiköiden uskaltaa seurata poroa keskellä laumaa. Silmänräpäyksessä kääntyy poro ympäri, iskee kerran etujaloillaan tahi puskee sarvellaan, ja koira on nurin niskoin. Nyt on sen vuoro paeta ja sen se tekeekin, ulvoen ja häveten häntä koipien välissä. Rauhallisesti ja ylpeällä katsannolla seisoo poro katsellen pakenevaa, ikäänkuin tahtoisi se sanoa: "Lauman ulkopuolella on sinun paikkasi, lauman keskellä ei sinulla ole mitään tekemistä," ja kääntyy sitten tovereihinsa päin. Eipä susikaan uskalla mennä kaskelle laumaa, silloin kun lauma syöksee eteenpäin kuin lumivyöryke. Monesti on sattunut, että susi on joutunut tiheän, kiitävän lauman jalkoihin ja siinä Lappalaisen sanomattomaksi riemuksi niin pahanpäiväisesti poljetuksi, että helposti on saattanut lyödä sen kuoliaaksi. Mutta Laagjen emäntä ei milloinkaan saattanut unhottaa, että hän kerran semmoisessa tapauksessa sattui pelastamaan suden. Mylvivä ja säikähtynyt lauma oli sotkenut suden niin syvälle lumeen, että siitä ei ollut mutta näkyvissä kuin toinen etukäpälä. Emäntä luuli sen koiraksi ja tarttui käpälään. Vaan kiitoksia paljon! Siinäpä petyit, hyvä emäntä! Tällä kertaa se olikin susi, ja matkaansa se meni.

Runnellekin kävi onnettomasti viime syksynä matkalla tunturille päin. Tie on sekä pitkä että vaivaloinen ja eteen sattuu monta järveä ja virtaa, joiden yli poro uipi, vaan ihmiset ja koirat menevät veneessä, jos semmoista sattuu olemaan. Muussa tapauksessa täytyy kiertää pitkät matkat.

Pahin kohta on eräs pitkä, kapea laakso, jonka pohjassa juoksee raju virta ja ylempänä on soikea, ilkeän näköinen, ikäänkuin tulikiveltä haiseva järvi, jossa venettä ei ole saatavissa. Karja ajetaan laakson länsipuolelle ja pakoitetaan kaalaamaan vesijakson alipäästä ylitse. Niin tehtiin tälläkin kertaa. Koirien avulla oli melkein koko karja ajettu järven poikki, ja väki riensi nopein askelin kiertämään järveä, saavuttaakseen ja kootakseen karjan toisella puolella. Kun ihmiset olivat lähteneet seurasivat koirat myös mukana, ainoastaan Runne jäi tällä kertaa yksin odottamaan. Se varmaankin arveli, ett'eivät kaikki elukat lähtisi uimaan, sillä vaikka suurin osa oli menossa, voisi ehkä joku kääntyä takaisin ja karata tiehensä. Sen vuoksi ei Runne tällä kertaa jättänyt virkaansa, ennenkuin kaikki porot olivat vedessä. Vihdoin astui viimeinenkin emä järveen, työnnettyään ensin veteen vasikkansa, jonka täytyi seurata mukana, samalla tapaa kuin peurakin tekee vasikalleen, kun se ensi alussa aristelee lähteäkseen jäätikölle. Runne, joka nyt näki, että sekä ihmiset että koirat jo olivat toisella puolella, rupesi tuumaamaan miten pääsisi hänkin yli. Järveä sen ei haluttanut kiertää eikä se juuri mielellään olisi järven poikki uinutkaan. Pahaksi onneksi teki se hurjan päätöksen ja yritti poikki virrasta, joka saa alkunsa järvestä. Virta ei ollut kovin leveä, mutta sangen raju, ja pahin seikka oli se, että se hiukan alempana teki jyrkän putouksen. Runne ponnisteli virtaa vastaan ja Laagjen emäntä, nähdessään koiran, rupesi jo käymään huolelliseksi koiran tähden ja alkoi huutaa: "Tset se, tset se, Runne!" Tänne, tänne, Runne! Tällöin kääntyi koira vielä enemmän vasten virtaa, mutta samalla se myös kulki aina alespäin, läheni lähenemistään putousta, surkeasti vinkuen ja valittaen huomatessaan vaaran, kunnes se kerran näkyi loiskuttavan etukäpäliään, jolloin emännältä pääsi hätähuuto, ja Runne katosi auttamattomasti syvyyteen, alas kallioiden ja kivilohkareiden väliin. Se oli mennyt, auttamattomasti ja näkymättömiin kadonnut. Emäntä itki kokonaista kolme päivää sitä, että hänen vanha, uskollinen palvelijansa oli saanut niin surkean lopun, se, joka oli palvellut häntä niin kauan ja uskollisesti, niin, koko pitkänä talvena ei hän voinut Runnea unhottaa. Useinkin muisti hän sitä juuri sinä talvena, jolloin sudet, kuten jo olemme kertoneet, olivat liikkeellä ja monta poroa katosi; sillä vanha vartija oli poissa, ja pari muuta koiraa, jotka olivat rohjennet rynnätä suden kimppuun, olivat siinä saaneet surmansa.

Kuu perhekunta nyt taas poikimisajan jälkeen, josta edellisessä luvussa on kerrottu, saapuivat järven ja joen rannalle, jossa Runne edellisenä syksynä oli kadonnut, ei Laagjen emäntä saattanut olla vuodattamatta katkeria kyyneleitä, kulkiessaan kosken sivutse.

Pari päivää myöhemmin he saapuivat meren rannikolle ja lähestyivät muutamia majoja, joissa asui ranta-Lappalaisia, joiden kanssa he elivät ystävällisessä suhteessa. Kun emäporot vasikkoineen tiheissä ryhmissä hajosivat tunturin rinteille haukatakseen ensimmäisiä ruohon korsia, jotka tuolla täällä päivän rinnassa pistivät esiin, hyökkäsi äkkiä eräs koira muutamasta majasta ja alkoi ajaa elukoita takaisin vuorelle päin. Laagje ihmetteli, että ranta-Lappalainen oli hankkinut itselleen koiran, ja Jaampa oikein ärjyi vihasta, kun koira ajoi väsynyttä ja nälkäistä laumaa tunturille takaisin. Huutamalla: "Hus suola!" antoi hän kaikki omat koiransa hyökätä vieraan koiran kimppuun. Mutta nytkös siitä elämä syntyi, siinä juostiin ylen ympäri, hypättiin pystyyn, kellistyttiin kuperkeikkaa, siinä haukuttiin ja häntiä heilutettiin, kunnes koko liuta tulla tuiskahti Laagjen emännän ympärille, harmaa, paksu, lihava ja pörhöinen koira keskellään.