"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"
"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista. Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle ja pikku Marialle."
"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.
"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän sitten Jumalan nimessä Laila."
VII.
Rutto.
Seuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla Altenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa ynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä enimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas harvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli hän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli asettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka vaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti lyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty tuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri Jaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana piileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä, ja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä Laagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.
Melkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä takaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen ruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli tullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan lääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että ihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan Lappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne, jotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan toiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle. Väestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä ja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto jonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei uskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa vastaan ketään.
Tosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen tauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että "verollisten" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että "maa oli melkein autio."
Laagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla, päättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen mitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei löytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.