"Kenenkä merkki sillä on?"
"Se on Laagjen tyttären merkki."
"Onko se Suomesta vai Ruotsista?"
"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että sillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä Inarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme."
Semmoisella eläimellä on oma nimensä eli "baevrek" ja se on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron sikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään raskaita kuormia. Tämä "baevrek", jolle Jaampa oli antanut nimen "Vihuri", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli saanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi, mutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti saattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.
Laagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat myötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä paitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat kuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa kolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä päivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut hänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli sen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi ollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana markkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut kohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: "juvat interdum insanire" [4], ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin ennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin hirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin antanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla varullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme kohta nähdä, miten kävi.
Tärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli toimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten Mellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo kauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät naimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät melkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta siitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä, että hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten kosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli aivan tarpeeton.
Sen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle pariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli Mellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä, vyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle kosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö ottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty, varma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa kosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä pidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee niin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat entisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse kirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat lahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se nuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.
Ennen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli porvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien kauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää heitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis varsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin ihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin kykyä.
Kun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin[5], tarjottiin hänelle aluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian kauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös annettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä "lahjoja", niinkuin sormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani nyt Lappalainen vuorostaan pöydälle "vuosshjambierggon" eli poronpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja se oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan hänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat häntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa lihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia kursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita, niinkuin: "saanko luvan tarjota," eli "olkaa niin hyvä", eli "terveydeksenne", ja vastaukseksi: "tuhansia kiitoksia", "se on erinomaisen hyvää" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita, niinkuin: "Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!"