"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli sekä pieni että laiha."
"No niin", vastasi ehkä Lappalainen taas, "sinä olit laiha lahjoinesi ja minä siis pieni paistineni."
Kun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin varalta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä, että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan luokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti semmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän säilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja mukanaan eli "rittabel" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle. Mutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa ja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä. Saatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli kotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei päässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa lumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi isäntä viinaa "gukseen", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan tuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä lehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen tuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä mieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi, ja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy puhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe ei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin aivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin, toisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää: "vuölle" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu "jöiging" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta. Tuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä eli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet toisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja vastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista, nykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon kyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa tunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto esiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.
Mutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?
Oikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä ympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää, ylpeästi laulaen "salaisesta laumastaan" s.o. kätketyistä hopeataalareistaan, "haara-sarvistaan", s.o. lukuisasta poro laumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, "Vihuristaan," tuosta nopeasta juoksijastaan, "pitkähäntäisestä", eli sudesta, jonka hän surmasi, "korpien ukosta", karhusta, jonka hän oli kaatanut, kaikkityyni runollisia vertailuja.
Mutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa saattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa. Siinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on joskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa laitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti sanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei myöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden puolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja piehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä, sinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä tukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin kantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen luonnostaan liian hyväsydäminen.
Tuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja Mellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia. Hänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä jutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee vähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on saanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin joku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja sydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen antajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota jokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee siihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä hymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut kaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee tarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta mutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen kultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.
"Sinun kultasi!" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään, "enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen," ja toiset tytöt nauravat pojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta poika ei tuosta ota hämmästyäkseen.
"Katso nyt edes minuun!" sanoo hän, "ja kuule, sinä tunturin ihanin kukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja uskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun kerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet kuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme yhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan tahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me olemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme kaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan sinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla nimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni, kultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä otan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla' täältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!"
Kosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus, ett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja vastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen vanhempiensa puoleen.