"Terveisiä Lailalta," sanoi Lind sisarelleen tullessaan alas Garnäsiin, "kuulin hänen laulavan paimenlaulua kaukana laaksossa virran vastaisella puolella."
Aika kului jo elokuun puoliväliin, ja se aika lähestyi, jolloin Lappalaiset tavallisesti jättävät kesälaitumensa ja vetäytyvät tuntureille. Laila ei isoon aikaan ollut käynyt Garnäsissä, mutta Inkeri odotti varmaan hänen tulevan sanomaan jäähyväisiä, ennenkuin lähtisi.
Aikaiseen eräänä aamuna tuli Garnäsin renkipoika, joka oli ollut kaukana virralla katsomassa erästä lohipatoa, juosten taloon ja kertoi nähneensä ihmisen istuvan ja pitelevän itseään kiini koivussa, joka riippui tuon tunnetun pyörteen päällä. Se oli luultavasti joku, jolle oli tapahtunut onnettomuus virrassa ja oli näöltään lappalaistyttö, kertoi poika. Hän oli ollut vastaisella puolella, mutta koski oli niin pauhannut, ett'ei ollut apua huutamisesta. Hän oli sen vuoksi vaan viitannut kädellään osoitteeksi, että onneton oli huomattu ja saattoi toivoa pelastusta, ja sitten hän oli juossut kotiin.
Kiiruusti haettiin vahvimmat köydet, jotka talossa ja eräällä jahti-aluksella, joka oli rannalla, olivat saatavissa. Onneksi sattui Garnäsissä silloin olemaan useita Lappalaisia ja koko joukko muuta väkeä, joiden kanssa Lind riensi apuun. Tiellä he tapasivat Mellet'in joka yhtyi heidän seuraansa. Yksi mies lähetettiin vastaiselle rannalle merkiksi onnettomalle, että ihmisiä tuli apuun. Kaksi köyttä köytettiin yhteen ja molempien päähän laitettiin silmukka, jotta kaksi saattoi istua siinä.
"Kuka tahtoo mennä syvyyteen?" kysyi Lind, kun kaikki oli valmiina.
Ei kukaan vastannut. Tässä oli henki kysymyksessä.
"No, minä lähden! Tänne köysi!"
Hitaasti hän hinautti itseään alas, kunnes tapasi koivun äärimmät oksat. Hän tarttui oksiin ja veti itsensä niiden avulla riippuvan kallioseinän alle, joten hän katosi vuorella seisovien näkyvistä.
Koivun juurella, nojaten kylmää kallionseinää vasten, istui Laila kalpeana ja väristen vilusta. Lakkinsa hän oli kadottanut, hiukset riippuivat hajallaan hänen hartioillaan, ja sinisessä jakussaan ja harjanaisin hapsin oli hän pikemmin Ahtolan neidon, kuin ihmisen näköinen. Hän oli edellisenä iltana ollut matkalla Garnäsiin jäähyväisiä sanomaan ja aikoi soutaa poikki virran, mutta toinen airo oli katkennut ja hän oli mennyt alas putouksesta. Vene oli mennyt pirstaleiksi, ja hän ei enää tiennyt mistään, ennenkuin törmäsi koivun oksia vasten. Silloin hän tarttui niihin ja hinasi itsensä ylös, kunnes pääsi istumaan tyvelle. Siksi hetkeksi hän oli pelastunut, mutta kauhean yön hän oli viettänyt. Hän oli läpimärkä ja kylmä ilma valtasi keskellä koskea, mutta onneksi hän oli tottunut sekä veteen että viluun, joten hän saattoi kestää tämän ja sitoi itsensä lujasti kiini, jotta ei ehkä tunnottomuuden tilassa putoaisi koskeen. Hän tiesi itseään pian kaivattavan ja toivoi myös, että joku sattumalta hänet huomaisi. Jos hän olisi voinut laittaa tiedon kosken-karalla, olisi hänen tilansa jo aikaa sitten ollut tietty Garnäsissä. Lintu lensi nimittäin useampia kertoja istuakseen tutulla paikallaan, mutta riensi säikähtäen pois nähdessään siinä ihmisen.
Lind, jolla ei ollut edes aavistusta, kuka tuo onneton oli, hämmästyi kovin nähdessään Lailan täällä. Kaikista vähimmin oli hän luullut Lailan siellä olevan.