Tässä heitä käskettiin toisaalle ja keskustelu katkesi. Mutta huomattava on, että Dirkin kaltaisia löytyi Alankomailla monta miestä; he olivat tosin hyljänneet paavin ja heidän järkensä hyväksyi puhdistetun opin, mutta he eivät voineet asettaa elämäänsä sen mukaan.
Kun van Alphenin palvelijat, jotka kaikki tunnustivat uutta oppia, saivat ladon kuntoon — eivätkä heidän laitoksensa suuret olleetkaan: pöytä tuoleineen ja neljä riviä raheja — menivät he asuinhuoneeseen. Vasta pimeän tultua ilmaantui latoon tulijoita ja istuimille ihmisiä. Sanankuulijat hiipivät sisään yksitellen ahtaasta sivu-ovesta. Siitä sydämellisyydestä, jolla he toinen toistaan tervehtivät, huomasi, että lause: "Kuinka nämä kristityt rakastavat toisiaan!" vielä piti paikkansa.
Rikas ja köyhä, vanha ja nuori, istuivat sekaisin ilman erotusta ja juttelivat hiljaisella äänellä. Mutta kun van Alphen ja saarnamies, Wouter Barends, ilmestyivät, kokoontui koko väki heidän ympärilleen ja heille sateli kysymyksiä ja suosionosoituksia. He olivat kumpikin parhaassa iässään.
Van Alphen oli kookas, kaunis mies, suora, vilpitön ja uljas käytökseltään. Wouter Barends oli laiha ja näytti paljon kärsineen; hänen kasvonsa olivat surumieliset, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistään loisti ihmeellinen innostus ja ihmisrakkaus.
Hänen kohtauksensa Agnesin ja Marian kanssa, jotka hän tunsi ennestään, oli todella liikuttava, ja useiden sydän heltyi, kun he näkivät hurskaan miehen tervehtivän usko-tytärtään pyhällä suudelmalla. Käteltyään jokaista läsnä-olijaa istuutui hän vihdoin pöydän ääreen ja avasi edessään olevan raamatun. Pöytä oli halvan näköinen ja yksi ainoa kyökkilamppu valaisi tätä kummallista hätätilaista kirkkoa; se seisoi pöydällä raamatun vieressä. Eikä enempää valoa kaivattukaan, sillä harvat omistivat niihin aikoihin raamatun eikä virsikirjoja sopinut käyttää, koska veisuu oli vaarallista. Seuralla ei siis ollut muuta tehtävää kuin kuunnella, ja sitä se tekikin sielusta ja mielestä. Saarnaajan kieli ei tosin ollut erinomaista eikä kaunopuheista; eipä se sisältänytkään muuta kuin evankeliumin vanhoja perustotuuksia. Mutta nämä vanhat totuudet olivat kuulijoille aivan uusia ja se vahva usko, jolla saarnaaja julisti niitä, vaikutti ihmisiin paljon syvemmin kuin suloisin kaunopuheisuus.
"Armaani!" sanoi hän muun muassa, "meille on tapahtunut suuri armo siinä, että meidät on katsottu mahdollisiksi kärsimään siunatun Herramme ja Vapahtajamme tähden. Te tiedätte, ettei hän epäillyt antaessaan verensä meidän edestämme, pelastaakseen meidät tulevaisesta vihasta. Niinpä meidänkin tulee olla valmiit antamaan veremme Hänen edestään, valmiit näyttämään, että hän on meille kalliimpi kuin oma henkemme. Te tiedätte myöskin, että Jumala äärettömässä armossaan on sallinut minun Hänen totuutensa tähden saada haavoja, joitten naarmut vielä näkyvät ihossani. Papit ovat julistaneet minut pannaan, vaikka itse olen pappi, omaiseni ovat hyljänneet minut ja minua ajetaan takaa paikasta paikkaan; hengenvaara ja kuoleman uhka ovat alati edessäni. Mutta minä kiitän Jumalaani hänen armostaan, koska pyhän Paavalin kanssa saan iloita siitä toivosta, että kerran tulen uhratuksi Hänen palveluksessaan."
"Mutta, rakkaani, suokaa minulle lohdutusta siitä iloisesta tiedosta, että se sana, jota olen teille saarnannut ja jonka olen valmis verelläni vakuuttamaan, ei ole kalliolle kylvettyä siementä, vaan että se lankeaa hyvään maahan ja tuottaa runsaan hedelmän. Se sana saattakoon teidät pimeyden vallasta, Antikristuksen harhateiltä, ja johtakoon teidät ainoan Välimiehen, Kristuksen, elävän Jumalan Pojan luo. Sillä hänen tuntemisensa on elämä eikä ilman Häntä ole mitään autuutta; mutta kaikki muut välimiehet, paavit, piispat ja papit, jotka asettuvat Hänen rinnalleen taikka Hänen ja meidän väliimme, ovat kiroukseksi ja ikuisen kadotuksen perilliset. Sillä meidän Jumalamme on kiivas Jumala ja kuluttava tuli, joka ei anna kunniaansa muille. Mutta runsaana uhkuu hänen armonsa virvoittava lähde niille, joilla on murheellinen henki, sorrettu ja särjetty sydän, jotka köyhinä syntisraukkoina tulevat hänen luokseen sitä ainoata elämäntietä myöten, jonka hän on osoittanut, nimittäin Hänen rakkaan Poikansa kautta. Sentähden, armaani, pyydän minä teitä —"
Yhtäkkiä kuului hiljainen koputus ladon takaovelta ja joku lausui:
"Pois! sotamiehet tulevat!"
Kaikki kavahtivat pystyyn ja katsoivat toinen toistaan henkeään vetämättä. Nyt kuului van Alphenin matala, mutta selkeä ääni: