"Ystäväni, kuulkaa minua tuokion aikaa! Paetkaa tuosta ovesta, joka vie teidät pihaan. Pihan oikealla puolen on veräjä, josta pääsette erään ystävämme puutarhaan. Sieltä tulette toiseen puutarhaan ja vihdoin rantakadulle. Minä autan mestari Barendsia, miehet auttavat naisia ja Jumala meitä kaikkia."
"Amen!" sanoi Barends.
Valkea sammutettiin ja ovi, joka oli vastapäätä sitä, josta varoitus oli kuulunut, avattiin. Pilvienlomista paistoi kuun puolikas, jonka heikossa valossa pakolaiset näkivät tehdä tehtävänsä. Rahit sysättiin syrjään ja kaikki tunkivat oven suuhun. Tällä hetkellä kuului takaovelta ääniä ja komentohuuto kaikui. Heti sen jälkeen kuului rattaiden kolinaa, ovelle kolkutettiin ja jokin ääni huusi:
"Ovi auki!"
Dirk ynnä hänen toverinsa olivat tosin sysänneet kolmet raskaat vankkurit oven eteen, mutta se keino ei paljon auttanut, sillä vankkurit oli jo saatu pois.
"He tulevat, Agnes!" kuiskasi Maria, kun he nousivat matalalta istuimeltaan, joka oli lähinnä lukittua ovea. Uusi isku jysähti siihen ja entistä ankarampi käsky vaati avaamaan. Monet läsnäolijoista olivat tällä hetkellä jo poistuneet pihalle ja pakenivat naapurin puutarhaan. Toisin oli Agnesin ja Marian laita. He olivat tulleet ilman suojelijaa ja jäivät yksin ja kun heillä oli varsin vähän kokemusta vaarasta, tiesivät he tuskin, mitä tehdä, kun ovi yhtäkkiä paiskattiin kiväärin perällä selkoselälleen ja parikymmentä sotamiestä, tulisoihtua kantava pappi etupäässä, ryntäsi latoon. Sisälläolijat pyrkivät pihalle, mutta sotamiehet huomasivat sen ja riensivät heidän jälkeensä. Ennen pitkää he palasivat, tuoden muassaan jonkun kymmenkunnan miehiä ja naisia.
On mahdotonta kuvata ladossa olevaa seuraa, jota papin loimottava soihtu valaisi punaisella, kamalalla valollaan. Sotamiehet, joitten silmät paloivat verenhimosta, näyttivät julmassa sota-asussaan hornan hengiltä. Miehiä ja naisia, joitten ympärillä he häärivät, olisi voinut verrata lampaisiin, joita viedään teurastettaviksi. Muutamat heikot vääntelivät käsiään pelosta ja olivat taintumaisillaan; toiset, joita Barendsin saarna oli vahvistanut, odottivat tyynellä mielellä kärsimisen hetkeä. Muutamat, rohkeimmat, kehoittivat ilolla ja innolla kärsimystovereitaan turvaamaan Jumalaan ja pysymään lujina. Heidän joukossaan oli myös Agnes. Hän seisoi sankarillisen uljaana hirveän hämmingin keskellä, hartaasti pyytäen serkkuaan, joka tuskin pysyi jaloillaan, nyt osoittamaan luottamustaan Jeesukseen.
"Herra on meidän kanssamme", sanoi hän, "rohkaise mielesi. Hänen kanssaan me voitamme. Hän ei hylkää meitä."
Agnes ei puhunut turhaan, sillä Maria seisoi suorempana ja kuiskasi:
"Niin oikein. Hän on väkevämpi kuin vainolaisemme"; ja katsellen Agnesia silmiin, lisäsi hän hymyillen: "Jos kuolemme, kuollaan yhdessä. Kiitos Jumalan, että Wouter Barends on pelastunut."