Kerjäläisten tapoja.
Äskeisistä tapauksista oli kulunut puoli neljättä vuotta, kun pienehkö fregatti, joka nähtävästi tuli Hollannin rannalta, purjeet levällään kulki Englannin etelä-rannikkoa kohti. Oltiin loppupuolella maaliskuuta v. 1572. Ankara ja kylmä pohjoistuuli, joka tavan takaa vihmoi rankkaa raesadetta synkistä pilvistä, puhalsi purjeet pullolleen, ja laiva lasketti vinhasti aaltojen halki. Se oli sievä, eikä aivan suuri alus, joka kuljetti noin parikymmentä kanuunaa ja kuului purjeista päättäen kaapparilaivoihin, joita siihen aikaan vilisi merellä.
Ellei oteta lukuun perämiestä ja aluksen hoitamiseen tarvittavaa väkeä, oli laivankansi miltei tyhjä, kun ankaran työn tuottama väsymys sekä pakkanen olivat pakottaneet väen vetäytymään laivan sisäosiin. Nuori, viidenkolmatta vuotias mies, jonka puoleksi sotilas-, puoleksi merimiespuku ilmaisi upseerin arvoa, asteli, kädet viitan taskuissa ja huopahattu silmillä, edes takaisin etukannella. Hän loi toisinaan silmänsä purjeisiin ja laivan kulkuun, teki perämiehelle muutaman huomautuksen ja jatkoi sitten astuntaansa.
Vaikea olisi ollut tuosta kookkaasta, vankasta vartalosta, pitkästä parrasta ja päivettyneistä kasvoista tuntea sankarimme Karel Galaman solakoita jäseniä ja nuorukaismuotoa. Mutta hänen ennestäänkin lujat jäsenensä olivat vaurastuneet kolmivuotisen merielämän vaivoissa ja hänen ennen niin hieno, valkoinen ihonsa oli ahavoittunut tuulissa ja paahtunut tummanruskeaksi päivänpaisteessa; tämä ei kuitenkaan miestä pilannut, sillä jos hänen ulkomuotonsa ennen oli kiihkeän nuorukaisen, oli nuorukaisesta nyt varttunut vakava, toimelias ja aatteleva mies. Hänen kasvoistaan ei ollut ensinkään hävinnyt niiden ylpeä käskijäkatse, mutta synkkä murhe, salainen tuska, joka kalvoi hänen sydänjuuriaan, varjosti niitä.
Oli ilta, ja aurinko, joka päivällä vain tuolloin tällöin oli pilkahtanut pilvistä, ilmestyi nyt koko loistossaan, kun sen eronhetki oli tullut. Yonker katseli tuokion aikaa tuota juhlallisen ihanaa näkyä, ja sanoi sitten itsekseen:
"Kuinka usein nähnen vielä tuon auringon nousevan ja laskevan, ennenkuin siihen rauhan majaan saavun, missä kyyneliä ja suruja ei ole olemassa."
"Siihen ei kulu kovin pitkää aikaa, Yonker", lausui hänen takanaan ääni, jonka hän tunsi Hannun omaksi, "jos tällaista elämää kauan kestää. Sillä, totta kerjuuvalani, ei meillä enää ole muonaa kuin kahdeksi päiväksi, ja tuosta näytteestä voitte päättää minkälaista se on."
Ja Hannu, joka istui ratsasreisin eräällä kanuunalla, ojensi toisella kädellään raa'an, viheliäisen sillin puoliskon herrallensa. Toisessa kädessään oli hänellä homehtunut leipäpalanen.
"Se on sinun oma syysi, Hannu", vastasi Yonker. "Miksi et ottanut enemmän appeita Vieringiläisiltä? Olisit saanut laivan puolilleen, ellet olisi lähtenyt käpälämäkeen pienen talonpoikaparven edestä."
"Talonpoikaparven!" huusi Hannu. "He saattoivat hyvin olla sellaisia, mutta heillä on oma taistelutapansa, joka ei suinkaan ole kehnoimpia; te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että viime kahakassa tuhottiin kahdeksantoista meikäläistä ja minä olin vähällä mennä samaa menoa. Tommi, poikaparka, ja minä ajoimme parast'aikaa julman suurta sikaa. Se oli kauhea elukka ja riehui kuin riivattu, niin että minä, joka pahaksi onneksi pidin sitä takajaloista kiinni, yhtäkkiä lensin selälleni. Pidä kiinni, Tommi, huusin minä; mutta Tommi joutui ahtaammalle kuin minä, sillä samalla hetkellä tuli sian omistaja, hirveä heinähanko kädessä, ja aikoi juuri antaa minun maistaa sen sakaroista, kun livahdin kumoon ja hanko lensi sian pakaraan. Elukka päästi pahan porun, Tommi joutui sen alle eikä ehtinyt nousta, ennenkuin talonpoika jo teki lopun hänestä. Siitä otin minä oppia ja potkasin pakoon, minkä käpälistäni pääsi, sillä minä näin suuren joukon heinähankoja lähestyvän enkä malttanut jäädä niitä odottamaan."