"Minä toivon, että Doverin edustalla olevilta laivoilta liikenee meillekin muonaa", sanoi Galama, joka tuskin oli kuunnellut palvelijansa kertomusta, "muuten me todella olemme pahemmassa kuin pulassa. Mitä arvelee väki alhaalla?"
"He eivät huoli mistään, niinkauan kuin heillä on syötävää ja juotavaa, mutta kun se on loppunut, kääntyvät he meitä vastaan", sanoi Hannu. "He ovat jo raivoissaan siitä, ettemme kaapanneet noita kalavenheitä, jotka kulkivat meidän ohitsemme."
"Voi heitä mielettömiä!" huudahti Galama. "Se huone, jossa eripuraisuus vallitsee, ei voi pysyä pystyssä. He ärsyttävät koko maailman meitä vastaan ja saavat ystävämme suuttumaan meihin yhtä paljon kuin vihollisemmekin. Kuinka vähän he käsittävät minkä puolesta he sotivat."
"Ja kuinka vähän he noudattavat sitä uskontoa, jota he ovat puolustavinaan," lausui ääni hänen takanaan.
"Niin, mestari Barends", sanoi Galama, kääntyen puhujaan, "ja siinäpä lieneekin syy, miksi meidän asiamme menestyy niin huonosti".
Se oli todellakin sama saarnamies, jonka viimeksi olemme nähneet van Alphenin ladossa Brielissä. Hän oli varsin omituisella tavalla sattunut yhteen Galaman kanssa. Tämä oli Hannun, Blinkin ja muitten Geusien seurassa, Brielistä paettuaan, lähtenyt Diedrich Sonoyn laivalle, hänen, joka silloin oli Meri-Geusein amiraali. Jonkun aikaa täällä palveltuaan sai hän omaan haltuunsa erään aluksen, jonka hän itse oli kaapannut, ja kunnon väkeä hankittuaan rupesi hän kuljettamaan pientä kuusikanuunaista kaappari-laivaa: Koska hän vielä oli kiihtynyt Brielin tapauksista, kävi pitkäveteinen risteileminen laivaston takana pian hänelle ikäväksi ja hän sai luvan kierrellä vesiä omin päinsä. Ja nyt alotti hän hurjan uskalikon vaarallisen elämän, johon hän ainoastaan silloisessa sielun tilassaan saattoi tarttua. Näytti siltä kuin olisi hän unohtanut Agnesin kaikki neuvot; hän näytti äärimmäisen epätoivon vallassa, johon hänen kova onnensa oli syypää (kerran Brielissä käydessään oli hän, näet, saanut kuulla, että hänen äitinsä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen oli kuollut sydämen-suruun) heittäneen sikseen kaikki hyvät päätökset, jotka hän oli tautivuoteellaan tehnyt ja rukouksissaan usein toistanut. Harvoin kului päivä ilman raivokasta ottelua. Joko pujahti hän öiseen aikaan johonkin satamaan ja ryntäsi espanjalaisen kauppa-aluksen kimppuun, joka oli mennyt ankkuriin siellä eikä aavistanut mitään pahaa, tai vei hän miehensä maalle jonkun pikkukaupungin luo, jonka hän tiesi suosivan espanjalaisia, hyökkäsi äkkiä sen päälle ja lähti, ryöstettyään siellä, yhtä nopeasti tiehensä kuin oli tullutkin, jättäen asukkaat hämmästyksen valtaan.
Kun hän eräänä iltana marssi väkineen joenpengertä pitkin tällaisissa asioissa, huomasi hän miehen, joka makasi poikkipuolin tiellä. Salalyhdyn valossa nähtiin että tämä oli keski-ikäinen mies, jonka päässä oli verta vuotava haava ja joka siitä syystä oli mennyt tainnoksiin. Karel oli tuntevinaan hänen kasvonsa, jotka muistuttivat erästä Brüsselin saarnaajaa, ja käski miestensä nostaa haavoitetun maasta ja saattaa hänet laivaan. Huolellinen hoito sai saarnaajan jälleen toipumaan. Kun hän sitten joutui Galaman kanssa puheisiin, tuli pian ilmi, että hän tarkoin tunsi molemmat tytöt ja että hänellä oli heidän vangitsemisestaan paljon enemmän kertomista murheelliselle nuorukaiselle kuin kellään muulla. Vaikuttivatpa hurskaan miehen lohduttavat sanat paljon hyvääkin Yonkerin mieleen. Hänen entiset tunteensa elpyivät, hänen entiset päätöksensä palasivat hänen mieleensä uudella voimalla ja hän aikoi ne aina pitää.
Hän pyysi Barendsia jäämään laivalle, johon tämä mielellään suostuikin, koska hän luuli voivansa vaikuttaa paljon hyvää laivaväkeen ja myöskin koska Hollannin manner siihen aikaan poltti hänen jalkojaan. Hän oli, näet, kolme kertaa töin tuskin välttänyt kuoleman. Hänen kehoituksestaan luopui Galama ryöstöretkistään ja liittyi jälleen laivastoon. Vähän ajan kuluttua käski Treslong hänen ja Barendsin siirtyä hänen laivaansa, kun hänen alipäällikkönsä oli kaatunut, ja niinpä me nyt tapaamme heidät yhdessä. Laivaväki rakasti molempia: Galamaa hänen merimiestaitonsa ja uskalluksensa vuoksi ja Barendsia hänen ihmisrakkautensa ja lempeytensä ja etenkin hänen lääketaitonsa tähden, jota hän oli oppinut monissa vaiheissaan ja jonka avulla hänen usein onnistui vaikuttaa sellaisiin sydämiin, jotka muuten olivat paatuneita.
"En voi muuta kuin surkutella sitä seikkaa", jatkoi Barends, "että he kaiken urhoollisuutensa ohessa ovat tuskin rahtuakaan paremmat kuin ne, joita vastaan he sotivat. Nimi on ainoana erotuksena."
"Mestari Barends", sanoi Hannu nöyrästi, pureksien pientä kalaansa, "kuten tiedätte, on moni meistä kärsinyt sellaista, josta muut eivät tiedä mitään, eikä tässä laivassa ole ainoatakaan, joka ei selvästi ymmärrä, että hänen on taisteltava sellaisia vastaan, jotka sortavat vapauttamme, riistävät meiltä vaivalla saadut rahamme j.n.e. Paitsi sitä tulee teidän muistaa, että espanjalaiset ja papit ovat meille useimmille tehneet julmaa vääryyttä ja tuottaneet mitä hirmuisimpia kärsimyksiä, eikä teidän siis sovi ihmetellä että olemme melkein puolihulluja, kun saamme heidät kynsiimme. Kuka leikkasi Gerritiltä korvat ja nenän? ja kuka repi soutomieheltä kielen suusta, ettei hän enää voi kuin vinkua? Nuo eivät ole leikin asioita!"