Hän nousi ja aikoi jättää kurjan miehen yksin, sillä hän näki, ettei hänellä enää ollut monta minuuttia elon aikaa. Mutta samalla hän muisti, että hän tiesi Agnesin ja Marian kohtalosta jotakin, ja hän päätti vielä kerran tiedustella, olivatko nämä vielä elävien joukossa. Hän heittäytyi polvilleen kuolemaisillaan olevan eteen, ja pannen huulensa hänen korvaansa hän sanoi:
"Sextus, ajatelkaa, että tuokion päästä seisotte tuomarinne edessä. Hänen nimessään ja teidän ikuisen autuutenne tähden minä rukoilen teitä, sanokaa, missä Agnes ja Maria ovat. Minä annan teille anteeksi kaikki, mitä minulle olette tehnyt, mutta laupiaan Jeesuksen nimessä, jota sanotte seuraavanne, sanokaa se minulle."
Hän herkesi ja pani korvansa kuolevan suun eteen, kuullakseen hiljaisimmankin kuiskauksen. Hän odotti tuskallisesti, mutta vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin papin hengitys. Äkkiä tämä, ikäänkuin lamppu, joka viimeisen kerran leimahtaa ja sitten sammuu, liikutti kättään ja lausui tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumalan pyhä äiti! He ovat kuoll—eet, kuol-e—et."
Jesuiitan ruumista värisytti kerran ja hän lakkasi elämästä.
Onneton Yonker jäi tuokioksi samaan asentoon, polvilleen ruumiin viereen. Hän ei kyennyt nousemaan, vielä vähemmin menemään laivan kannelle, ja hän olisi tällä hetkellä mielellään itsekin kuollut. Nyt oli siis kaikki toivo rauennut. Näinä vuosina, jotka hän oli viettänyt merellä, oli toivo, jos toisinaan heikkokin, yhäti elänyt hänen povessaan, toivo siitä, että Agnes vielä oli elossa, ja pelkkä ajatuskin, että se oli mahdollista, oli virkistänyt häntä ja lisännyt hänelle uutta voimaa. Vielä edellisenä iltana, kun pappi oli sanonut, että tytöt olivat kuolleet ja ettei hänen kätensä heihin ulottunut, hän ei voinut sitä uskoa. Mutta nyt oli ainoa olento, jolta olisi voinut saada varman vastauksen kysymykseensä, mennyt tuonelaan, — vieläpä mennyt vastaus huulillaan.
Galama makasi siinä polvillaan, pää vasten pöytää, kädet riippuen alaspäin ja silmät kiinni, yhtä liikkumattomana kuin ruumis hänen jalkainsa juuressa. Hiljaa lausui hän Agnesin nimeä, ja joka kerta kun hän sen lausui, tunsi hän, että kalman käsi löi raunioiksi hänen tuulentupansa, ja hän rukoili sydämensä pohjasta voimaa Jumalalta.
"Lähtekää pois, Yonker, tuo ei kannata", sanoi Hannu, joka hiljaa oli tullut kammioon ja tuokion aikaa katsellut kohtausta. Hän näki, mitä oli tapahtunut, ja tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän saattoi Yonkerin levolle Treslongin riippumattoon ja huusi sitten Pietari Blinkiä, jonka kanssa hän kantoi jesuiitan ruumiin Galaman kajuuttaan.
"Nyt on vihdoinkin saatu ero tuosta konnasta", lausui Hannu Pietari Blinkille. "Mutta älkäämme toista kertaa hairahtuko. Tuo mies oli niin loppumattoman viekas, etten tiedä … ehkä hän vain on olevinaan kuollut, vaikka hän on yhtä terve kuin mekin. Tiedätkö mitä? Me heitämme hänet mereen. Ei mitään ratsuväkeä, isä, häh?"
"Niin", sanoi Pietari, "kääritään mies omaan viittaansa;" ja tuotuaan viitan, joka oli jäänyt riippumattoon ja siten säilynyt valkealta, alkoi hän siihen kääriä ruumista.