"Varastohuoneen vasen seinä ja minun kajuuttani ovat tulessa", lausui hän merimiehille; "ajakaa sinne vettä. Ei tarvitse enää peljätä mitään räjähdystä. Saanko minä tuon ämpärin?" ja tarttuen ämpäriin riensi hän jälleen kajuuttaan päin.
"Pois tieltä! Tämä on parempi kuin teidän vetenne", ärjäsi Blink, samalla kun hän, kantaen mahdottoman suurta purjetta, jonka joka langasta valui vettä, tuli portaita alas.
Kahden kolmen toverin avulla saatiin purje varastohuoneeseen ja heitettiin liekkien päälle, jotka pian sammuivat kokonaan.
"Mistä pääsi valkea irti?" kyseli väki Hannulta ja Pietarilta, mutta kumpainenkaan ei voinut tähän vastata ja kaikkein täytyi tyytyä arveluihin.
Me voimme kuitenkin selittää lukijalle tämän seikan. Kun Galama ensi kerran tuli kajuuttaansa, havaitsi hän, ettei valkea ollut itse huoneessa, vaan että se pilkotti jostakin väliseinän aukosta. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, että seinästä oli kiskottu irti muutamia lautoja ja siitä syntyneestä aukosta näki hän valkean hohtavan. Hänen päähänsä lensi ajatus. Olikohan pappi päässyt siteistään irti ja tehnyt tuon aukon, oliko hän varastohuoneessa tekemässä tuhotöitä? Galama astui aukon luo ja kurkisti sisään.
Aivan oikein: siellä seisoi pappi, kynttilä toisessa kädessä ja tulilanka toisessa. Vaikka valo oli himmeä, huomasi Galama, että pitkän tulilangan toinen pää oli kiinni ruutitynnyrissä, joka kolmen muun kanssa seisoi nurkassa. Mutta se ei häntä pelottanut, sillä hän tiesi että tynnyrit olivat tyhjät, koska hän oli itse ottanut niistä viimeisetkin varat eilistä tappelua varten. Mutta papin takana, lähellä ovea, oli avonainen ruutikirstu. Galama tuli vähän kolistaneeksi; heti pappi kääntyi. Kun hän näki friisiläisen kasvot, säpsähti hän ja heitti palavan kynttilänsä ruutikirstuun. Galama karkasi pakoon ja samalla kuului äsken mainittu pamaus.
Seuratkaamme nyt Galamaa kajuuttaan, jonka lattialla, tyyny pään alla, jesuiitan runneltu ruumis makasi. Hän oli kauhean näköinen. Vaatteista ei ollut jäljellä kuin käryävät repaleet ja niitten välistä näkyi ruma, verinen liha. Hänen kasvonsa olivat nokimustat ja palohaavoja täynnä, suusta näkyi kärventynyt kieli. Hän hengitti raskaasti ja heikko voihkina, joka välistä kuului hänen rinnastaan, oli ainoa, josta huomasi hänen hirveät tuskansa. Galama laskeutui polvilleen ja kostutti hänen huuliansa vedellä.
Vihdoin Sextus avasi silmänsä, ja katseli vähän aikaa tylsästi ja tajuttomasti Galamaa kasvoihin; mutta laivan keinuminen saattoi hänet vähitellen tajuihinsa. Hän katseli Yonkeria voiton riemulla ja jotain hymyn tapaista, joka huonosti soveltui runneltuneihin kasvoihin, eleli hänen huulillaan, kun hän koetti mutista muutamia sanoja. Galama kallisti päätään ja kuuli epäselvän kuiskauksen:
"Yhdessä mennään perikatoon."
Galamaa hirvitti. Laivan ankara huojunta, miesten raju meteli heidän puuhatessaan tulen tukahuttamisessa, aaltojen loiske ja pauhina — noista äänistä olisi kyllä voinut luulla, että laiva oli hukkumaisillaan; hän ei jaksanut käsittää, että se mies, joka oli saattanut hänelle niin paljon pahaa, iloitsi siitä, että heidän ehkä oli yhdessä kuoltava. — Hän ei ymmärtänyt niin kovaa, niin leppymätöntä ihmissielua.