XXVII
Vihdoinkin lepoon.
Pienessä kammiossa, jonka niukkana kalustona on kaksi sänkyä ja pari muuta asuinhuoneelle tarpeellista esinettä, on kaksi Pyhän Klaaran luostarin harmaisiin villavaatteisiin puettua naista. Toinen heistä istuu matalalla tuolilla ja katselee levottomin silmin toiseen sänkyyn, jonka päänalaisella lepäävät Maria Galaman vaaleat, surkastuneet kasvot.
Maria se on, mutta kuinka hän on muuttunut! Hänen kasvonsa ovat kuitenkin vieläkin kauniit. Tuonen armoton käsi ei voi kokonaan sammuttaa silmäin kirkkautta eikä rumentaa kasvojen sievää, hentoa, suloista muotoa, mutta silmät ovat vajonneet syvälle, posket ovat kuopalla ja huulet aukenevat silloin vain, kun lyhyt yskä tahi kipeä, vaivaloinen hengitys pyrkii niitten välistä ilmoille.
Niinä vuosina, jotka serkukset olivat viettäneet luostarissa, oli tauti, jonka siemen jo aikoja sitten oli itänyt Marian rinnassa, vahvasti kasvanut ja varttunut. Hän tunsi loppunsa lähenevän; hän odotti sitä levollisesti, nöyrällä mielellä.
Kuten jo ennen hänen vangitsemistaan huomasimme, olivat Agnesin esimerkki ja kehoitukset vaikuttaneet hänessä hyvää. Kun nyt luostarin ovet paiskattiin kiinni hänen jälkeensä, teki hän sen lujan lupauksen, ettei hän enää väistyisi, ja hän tunsikin uskonsa niin vahvistetuksi, että hän oli valmis kärsimään vaikkapa vainoakin, jos Jumala niin tahtoisi.
Syy, jonka vuoksi Sextus ei ollut lähettänyt häntä muitten vankien seurassa Brüsseliin, vaan saattanut hänet naisluostariin, oli varsin selvä. Hän piti tällä kertaa tuumansa niin oivallisena ja oli niin varma sen menestyksestä, että hän jo näki sen päivän koittavan, jolloin tytöt edistäisivät hänen tarkoituksiaan, kun Yonkerilta ei enää ollut mitään tietoja hankittavissa. Eikä hän halunnutkaan aivan aikaisin päästää noita hyödyllisiä aseita käsistään.
Luostarin abbedissa oli hänen tätinsä. Koska tämä oli järkevä ja lujatahtoinen nainen, kunnioitti hän suuresti häntä. Hänellä oli monen mielestä erinomainen käännyttämisen lahja ja hänen luostarinsa olikin alati täynnä kaiken-säätyisiä tyttöjä, jotka joko pelkäsivät harhauskon tarttumista tai jo jossain määrin olivat saaneet sitä vikaa ja sen vuoksi olivat uskotut hänen haltuunsa, että hän parantaisi heidät ja samalla varjelisi heitä inkvisitsionin rautakouralta. Tämän naisen huostaan hän jätti vankinsa ja saman puoleen hän kääntyi, kun Hannun ja Blinkin sekaantuminen asiaan oli tehnyt tyhjäksi hänen petolliset hankkeensa.
Mutta kun hän toivoi jälleen saavansa tytöt valtaansa, pettyi hän pahasti. Abbedissa kielsi jyrkästi eikä tahtonut edes suvaita hänen nähdä heitä. Hänen uhkauksistaan ja lupauksistaan ei välitetty vähääkään. Abbedissa vetosi vain niihin oikeuksiin, jotka paavi ja Kaarle V olivat hänelle myöntäneet. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut antanut kenellekään nunnalle lupaa lähteä luostarista eikä tahtonut nytkään laskea luotaan kahta niin ihanaa taivaan holhokkia.
Sextus ei voinut vastustaa tätiänsä, joka oli paljon auttanut häntä nuoruudessa. Sentähden täytyi hänen myöntyä ja jättää tytöt tätinsä luo, että tämä saisi omalla tavallaan valmistaa heitä taivasta varten.