Ensin asuivat Agnes ja Maria samassa kammiossa ja saivat nauttia jokapäiväistä opetustaan yhdessä. Mutta abbedissa huomasi pian, ettei hän ollut saanut ahjoonsa tavallista meltorautaa, jota voi taivuttaa veisuulla, messulla ja muilla taikatempuilla, vaan että oli ryhdyttävä kovempiin keinoihin. Sillä mitä hän päivän mittaan oli tytöille opettanut, siitä nämä illalla, kammiossaan yksin ollessaan, keskustelivat ja tekivät sen tyhjäksi, ja abbedissan täytyi Danaidein tavalla huomata, että kaikki hänen ahkeroimisensa meni hukkaan. Sentähden heidät erotettiin ja he saivat luvan ainoastaan silloin tällöin käydä toistensa luona jonkun sisaren läsnä ollessa, joka oli jommankumman asuintoveri.
Nyt alkoi kova aika molemmille tytöille, etenkin Marialle. Heidän täytyi joka päivä kuulla sellaista oppia, jonka he tiesivät vääräksi, eivätkä he päässeet lohduttamaan ja vahvistamaan toinen toistaan. Usein rangaistiin heitä luostarin sääntöjen rikkomisesta; paitsi sitä eivät he tietäneet mitään paroonittaren ja Karelin kohtalosta. Marian hento olento ei kestänyt tällaisen pohjatuulen kylmää viimaa ja riutui riutumistaan. Ja kun Agnes näki noitten hienojen kasvojen kuihtuvan, tuon heikon vartalon surkastuvan nunnapuvun alla, joka oli niin ikävä ja niin selvästi kuvasi heidän ilotonta, alati yhtäläistä luostari-elämäänsä, nousi useasti syvä huokaus hänen rinnastaan, ja hän kääntyi vielä hartaammalla mielellä sen auttajan puoleen, jonka tähden heidän täytyi näitä kärsiä. Katkerinta tuskaa tuotti Agnesille pelko siitä, että alituisesti tippuva pisara vihdoinkin kiven kovertaisi, että Maria, joka oli jäänyt yksin oman heikkoutensa valtaan, hän kun ei saanut lukea edes raamattuakaan, jälleen joutuisi epäilyksen valtaan. Silloin harvoin kun Agnes sai serkkuaan nähdä, eivät he voineet paljon keskustella eikä ensinkään niistä asioista, jotka olivat kumpaisellekin kalleimmat.
Sillä tavalla kului hitaasti kolme surullista vuotta, kolme vuotta, jolloin toinen päivä aivan täsmälleen oli toisen kaltainen, taikka, paremmin sanoen, erosi ainoastaan siinä kohden toisesta, että vapauden toivo päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ja vihdoin kokonaan kuoli.
Mutta eräänä päivänä abbedissakin katsoi hyväksi käydä levottomaksi Marian tilan vuoksi. Ei voinut enää epäilläkään, että tyttö raukan loppu lähestyi, ja abbedissankin mielestä tuo siivo ja hiljainen sairas ansaitsi kaiken sen hoivan ja holhouksen, minkä luostari saattoi hankkia. Vanha kärtyinen nainen, joka tähän saakka oli asunut Marian kanssa, käskettiin pois, ja sen sijaan sai hän toverikseen erään nuoremman, Anna nimisen sisaren, joka Agnesin kanssa oli ollut hänen paras ystävänsä. Tämä alkoi pitää hellää huolta sairaasta. Saipa Agneskin abbedissalta luvan käydä serkkunsa luona, joka ei ollut tapahtunut kokonaiseen vuoteen. Tytöt, vielä kerran yhteen päästyään, itkivät toinen toisensa sylissä eivätkä voineet erota. Ystävän seura vaikutti Mariaan terveellisesti. Se oli Agnesin onni, sillä muuten olisi rohkea, itsepäinen, harhauskoinen Agnes saanut jäädä ahtaaseen, ikävään kammioonsa, vaikka serkku jo vaeltelikin elämän ja kuoleman rajamaita.
Toisen kerran kun Agnes kävi serkkuaan tervehtimässä, havaitsivat he, ettei Anna sisar ollutkaan kuten abbedissa oli luullut kaikkein hartain, vaan että harha-uskon taimi oli syvälle hänessä juurtunut. Serkkujen parhaillaan puhellessa tuo hyvä nunna äkkiä heidän suureksi ihmeekseen pyysi Agnesia puhumaan hänelle Vapahtajasta ja autuudesta, vetipä vielä esiin repaleisen uuden testamentinkin, jota hän tarkasti oli salannut vaatteittensa poimuissa. Voi arvata, mikä riemu tästä syntyi. Tytöt lukivat ahmimalla kallista kirjaansa ja heidän hartaat rukouksensa kuuli ainoastaan kammion hiljaiset seinät ja se Herra, joka kaikki salaisuudet tietää.
Heidän täytyi kuitenkin noudattaa suurta varovaisuutta. Anna sisar ei aina saanut viipyä Marian vuoteen vieressä, vaan hänen täytyi, vuoronsa siellä oltuaan, jättää valvominen eräälle toiselle sisarelle, joka oli yhtä harras katolilainen kuin Ignatius Loyola itse.
Tällä kertaa sentään tapaamme Annan istumassa matalalla tuolilla Marian vuoteen vieressä. Hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha; hän ei suinkaan ollut kaunis eikä muuten millään tavalla viehättävä, mutta hän näytti rehellisyyden perikuvalta, ja siitä saattoi olla varma että hän olisi viimeinen pettämään ystäväänsä. Levottomasti katseli hän nukkuvaa Mariaa. Vihdoin hän nousi ja sanoi itsekseen:
"En ymmärrä, mutta minusta tuntuu siltä kuin ei Maria enää eläisi kauan. Agnes ei ole nähnyt häntä viikkoon, ja heille tekisi hyvää tavata toinen toisiaan. Abbedissa tosin kielsi — mutta he eivät enää saa nähdä toisiansa. Minä lähden Agnesia noutamaan."
Ja avattuaan hiljaa kammion oven, katosi hän näkyvistä.
Nelikulmaista luostarinpihaa ympäröi kolmella puolella korkea rakennus, neljännellä kirkko. Agnesin kammio oli pohjoisessa sivurakennuksessa. Sinne hiipi Anna, hiljaa astellen, jottei herättäisi luostarin nukkuvia naisia, ja nouti Agnesin.