Ennen pitkää istuivat molemmat naiset Marian vuoteen ääressä ja katselivat, kuinka hänen povensa nousi ja laski epätasaisesti, kun tauti vaikutti hengenahdistusta. Serkukset erosivat toisistaan suuresti kun vertaili heidän kasvojaan. Kovia oli Agneskin kokenut, vaivaa, vainoa ja rangaistusta, mutta hänen terveytensä oli kuitenkin säilynyt ja poskilla rusotti vielä vienot punaiset ruusut. Vartaloltaan oli hän yhtä suora ja notkea kuin ennenkin ja silmät olivat kirkkaat.
Agneskin huomasi, että Maria viime viikolla oli suuresti huonontunut, ja kun hän painoi sairaan otsalle vienon suudelman, vierähti siihen kyynel.
Maria avasi silmänsä. Kohdatessaan serkkunsa katseen hymyili tyttö onnellisena ja pyrki istualleen, voidakseen syleillä toista. Mutta voimat olivat poissa ja kipeästi yskien vaipui sairas jälleen vuoteelleen. Agnes polvistui sen viereen ja syleili sairasta, painaen hänen päätään rintaansa vasten.
"Tiedätkö, Agnes kulta, olen sinusta uneksinut", lausui Maria hiljaisella äänellä. "Minä näin unta, että sinä kävelit Karelin rinnalla kauniissa vaatteissa."
Agnes punastui ja syleili Mariaa hartaammin. Hän oli koettanut unohtaa Karelinsa, sillä hän luuli Jumalan tahtovan, etteivät he enää maan päällä tapaisi toisiaan, ja että hän sen vuoksi häntä ajattelemalla vain saattaisi itselleen parantumatonta sydämenkipua. Mutta hän olisi voinut huomata, että kipu jo oli parantumaton; sillä vaikka hän kuinka taisteli ja rukoili, aina seisoi Karelin kuva elävänä hänen edessään ja joka kerran kun tämän nimi mainittiin, täytti sanomaton kaipaus hänen rintansa, kaipaus, jota hänen muuten arka omatuntonsa ei tuominnut vääräksi. Hän suuteli serkkuaan uudelleen ja sanoi:
"Jos Jumala tahtoo, Maria, saan vielä nähdä Karelin, mutta minä pelkään, että hän on päättänyt toisin. Aivan mahdottomalta näyttää, että minä joskus saisin jättää nämä kolkot komerot. Ja jos niinkin kävisi, en tiedä minnepäin kääntyisin."
"Me olemme Herran kädessä, sisar Agnes", sanoi Anna, "ja hän voi tehdä ihmeitä."
"Mutta minä näin toisenlaistakin unta, Agnes", jatkoi Maria. "Minä näin armaan äitini; kirkkaana kuin enkeli seisoi hän edessäni ja viittasi minua tulemaan ja minä kai lähdenkin, Agnes, kohta kotiini. Minä väsyn maatessani tässä taivaan ovella ja kuullessani, kuinka maallisten ajatusten aallot vielä pauhaavat ympärilläni, kuinka ne riutuvilla äänillään koettavat hämmentää taivaan ikisäveliä ja vetää minua pois siltä riemun rannalta, jonka Jumala on minulle määrännyt."
Agnes oli vaiti. Hänelle oli kovaa, kun hänen näin täytyi erota ainoasta olennosta koko maailmassa, jolle hän saattoi puhella mielitekojaan, ja uskoa salaisuuksiaan. Kovin vaikeaksi kävi taipuminen Jumalan tahdon alle, kun se hänen ilottomalta elämältään riisti viimeisenkin ilon. Vaan kuitenkin hänen täytyi myöntää, että tämä oli parasta hänen serkulleen, jota nyt ei mikään ihmisvalta enää saisi temmatuksi Herran käsistä.
Hetken hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kuolevan tytön yskä, joka näytti tuottavan hänelle suurta tuskaa, vaikka hänen huuliltaan ei päässyt valituksen ääntä.