"Tuo on minun ansioni", kuiskasi Hannu, silitellen tyytyväisenä partaansa.
"Mutta koska minulla on vain vähäsen puhdasta rahaa täällä", jatkoi Treslong, "arvelin, että te rahan asemasta ottaisitte kiinteääkin tavaraa. Tämä talo kuuluu minun perheelleni. Siinä asui ennen minun isäni, vanha kuvernööri; asukoon siinä nyt uusikin. Olkaa te tämän talon isäntä ja suokaa minun onnitella teitä Brielin uudeksi kuvernööriksi. Minä en tiedä ketään ansiokkaampaa tähän virkaan, niinkuin en koskaan ole tietänyt, ketä enemmän rakastaisin ja kunnioittaisin kuin teitä, ja ellei täällä olisi erästä, jonka lumousvoimaa teidän olisi turha vastustaa", lisäsi hän, kumartaen Agnesille, "en olisi koskaan laskenut teitä luotani." [Blois de Treslongin vaiheet ovat niin omituiset, että niistä voisi sepittää kokonaisen romaanin erikseen, mutta niitä on niin suuri paljous, ettei niitten kertomisesta tässä tule mitään. Hänkin sai kokea, että ihmis-elämä enimmäkseen on surua ja vaivaa. Kun hänen kelpo ystävänsä ja suojelijansa prinssi oli kuollut, panetti Middelburgin kuvernööri, hänen erityinen vainoojansa, hänet vankeuteen, josta hän pääsi vapaaksi vain Englannin Elisabethin välityksellä. Mutta tästä iskusta hän ei enää toipunut ja vaikka prinssi Moritz ynnä muut maan mahtavat osoittivat hänelle paljon kunniaa, siirtyi hän kuitenkin maatilalleen ja kuoli siellä v. 1594. Hänen jälkeisistään on usealla arvokas sija tasavallan historiassa.]
Viikkoa jälkeen tämän tapauksen solmivat Agnes ja Karel Märlandtin kirkossa avioliittonsa siteet. Vihkimisen toimitti Barends, jonka jälkeen toinen puoli Meri-Geuseistä riemuiten saattoi parikunnan sen uuteen kotiin. Toinen puoli heistä oli jo purjehtinut matkoihinsa de la Marckin kanssa. [Kreivi Lumei de la Marckin loppu soveltuu hyvin hänen hurjaan luonteeseensa ja töihinsä. Vähän aikaa Brielin valloituksen jälkeen määräsi prinssi hänet Hollannin maakunnan kuvernööriksi. Mutta käytöksensä takia menetti hän pian virkansa. Yritettyään turhaan saada nostetuksi kapinaa omien etujensa puolesta, vetäytyi hän Lüttichin seuduille. Siellä puri häntä vesikauhuinen koira ja hirvittävä raivotauti teki lopun hänen päivistään.]
Että aviokumppanien elämä oli onnellinen, sitä ei sovi epäilläkään. Heidän onnensa oli sitä suurempi, kun Vouter Barends jäi heille asumaan ja julkisesti saarnasi puhdasta oppia, saarnasi vieläpä tuomiokirkossa eikä enää van Alphenin ladossa.