YLEISKATSAUS.
Brüsselin tori tarjosi kesäkuun 5 p:nä 1568, kun aurinko kohosi kaupungin yli, surullisen näyn. Ison, uhkean rakennuksen edustalle oli pystytetty mestauslava, jolla aiottiin teloittaa kaksi maan etevintä, mainiointa miestä, kreivit Egmont ja Horn. Nämä olivat ne uhrit, joitten veri pyhitti Alankomaitten tantereen siksi näyttämöksi, jolla taisteltiin kenties jaloin taistelu, minkä kuudennentoista vuosisadan historia tietää mainita.
Tämä taistelu koski ihmisen pyhimpiä ja kalleimpia aarteita, uskonnollista ja kansallista vapautta. Näitten etujen ensimäisiä puolustajia elähytti lannistumaton vapauden halu; heitä vahvisti luottamus Jumalan sanaan, josta on kirjoitettu: "se on voitto, joka maailmasta saatu on". Sortajat, joita he vastustivat, olivat silloisen ajan suurimmat mahdit, Rooman paavi, Espanjan kuningas ja näitten väkevä ase, inkvisitsioni. Jos pappisjuonet ja hirmuvalta milloinkaan olivat yhdistäneet kavaluutensa ja voimansa hyvää asiaa kukistaakseen, tapahtui se tässä sitkeässä sodassa, jota kesti kokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Mutta tässä sodassa nähtiin myös, että vähäinenkin ja heikko kansa voi suurimmankin vallan masentaa, jos se yksimielisesti päättää panna henkensä alttiiksi vapauden ja uskon puolesta.
Alankomaiksi nimitetään tätä nykyä ainoastaan Hollannin kuningaskuntaa. Kuudennellatoista vuosisadalla sen sijaan tämä nimi käsitti joukon maakuntia, jotka Zuyderseestä ja Dollartista ulottuivat Ranskan pohjoisrajoihin asti ja yhteensä muodostivat tuon viljavan liejumaan, jonka sittemmin Hollannin ja Belgian kuninkaat ovat keskenään jakaneet. Nämä maakunnat olivat kertomuksemme aikana Espanjan kuninkaan Filip II:n vallanalaisia. Hän hallitsi niitä Alankomaitten kreivin Filip III:n nimellä. Hän oli perinyt tämän alusmaan isältänsä Kaarle V:ltä ja se oli epäilemättä hänen lavean valtakuntansa kauneimpia osia.
Teollisuuden yhtämittainen edistys, äly, rohkea ja varovainen keinottelu, oli viidennentoista vuosisadan lopulla Alankomaitten kansalle tuottanut niin suuren varallisuuden, ettei sen vertaista nähty muualla maailmassa. Alankomaalaiset olivat aikansa uskaliaimpia merenkulkijoita. Heidän sametti-, silkki-, matto- ja palttinakankaitansa pidettiin arvossa kaikkialla, missä niistä tiedettiin, ja — ihmeellistä kyllä — tässä maassa, jonka luonnolta melkein kokonaan puuttuu romanttista ihanuutta, syntyi maalarikoulu, jolta vain roomalaiset taiteilijat veivät voiton. Asukasten varallisuus oli käynyt puheenparreksi. He tuhlasivat asuntoihinsa ja pukuihinsa niin paljon rikkautta, että eräs ruhtinatar, joka kerran asteli pääkaupungin katuja, kummastuneena huudahti, että "hän luuli käyvänsä prinssien eikä porvarien joukossa".
Ei siis sovi ihmetellä, että Filip luuli suuren vahingon tapahtuvan itselleen, jos hän menettäisi nämä rikkaat maakunnat — eikä hänen pelkonsa ollutkaan aiheeton. Alankomaalaiset olivat hänelle epäilemättä niin uskolliset ja kuuliaiset, kuin odottaa sopi. He tosin tarkasti valvoivat etuoikeuksiaan ja pyrkivät yhä vapaaseen itsehallintoon, mutta se ajatus ei milloinkaan tullut heidän mieleensä, että he irroittaisivat itsensä Espanjan ylivallasta; päinvastoin he olivat siitä aikeesta niin kaukana, että vasta silloin rohkenivat pyrkiä itsenäiseksi kansaksi, kun Filip puolestaan mitä tylyimmällä ja kehnoimmalla tavalla oli katkaissut siteet, jotka liittivät tämän uskollisen kansan hänen valtaistuimeensa.
Mutta uskonpuhdistuksen valo, joka sytytti ilmituleen koko Saksanmaan, oli tunkeunut näihinkin seutuihin. Filip, joka oli yhtä harras paavinuskolainen kuin julma tyranni, aavisti, että hänen huonekunnalleen ja Alankomaille välttämättömästi tulisi ero, jollei hän aikanaan estäisi tuota hirveää harhauskoa leviämästä noihin maakuntiin. Kun hän v. 1559 kävi tässä valtakuntansa osassa, oli hän kauhukseen huomannut, että pahuus jo oli paisunut huolestuttavassa määrässä ja oli kaiken lisäksi vaarallisinta laatua, sillä tänne oli päässyt kalvinilainen eli reformeerattu harhaoppi, jota sanottiin vallankumoukseen ja kapinan vehkeisiin paljon Lutherin oppia taipuvaisemmaksi. Vihan vimmassa hän päätti ettei hän lepää, ennenkuin on hävittänyt maasta protestanttisuuden kaikkineen päivineen. Ranskan kuninkaan Henrik II:sen kanssa hän neuvotteli, kuinka he tulella ja miekalla tuhoisivat kaikki eri-uskolaiset, niin ylhäiset kuin alhaiset, ja näin vapauttaisivat maailman tuosta "kirotusta turilas-parvesta".
Nämä hankkeet ilmoitettiin varomattomasti Oranian prinssille Vilhelmille, joka oleskeli silloin panttivankina Ranskan kuninkaan hovissa. Tästä hetkestä alkaen jalo prinssi päätti, henkensäkin uhalla, suojella viatonta Alankomaitten kansaa. Mutta tätä prinssin aikomusta ei Espanjan kuningas tuntenut, sillä siinä tapauksessa hän ei suinkaan olisi antanut tämän hallittavaksi neljää rikkainta ja mahtavinta pohjoismaakuntaa, nim. Hollantia, Seelantia, Länsi-Frieslantia ja Utrechtia.
Koko maan hallitus oli uskottu kuninkaan sisarelle, Parman herttuattarelle Margarethalle. Hänen apunaan tässä toimessa oli kardinaali Granvella ja maan ylimyksistä koottu neuvoskunta, jossa paitsi Oranian prinssiä kreivit Egmont ja Horn sekä parooni Berlaiment olivat mahtavimmat. Pian havaittiin kuitenkin, että kuningas oli päättänyt hallita oman mielensä mukaan, huolimatta kansan tahdosta, sellaisena kuin se ilmeni säätyjen kokouksessa ja aateliston neuvoskunnassa. Välittämättä vastarinnasta ja syrjäyttäen kaikki kansan etuoikeudet, toi kardinaali Granvella maahan espanjalaisen inkvisitsionin, jonka jälkeen heti alkoi kiivas ja yleinen vaino. Jesuiitta-seuran jäseniä hiipi joka perheeseen urkkien salaisimpiakin seikkoja. Inkvisitsionin virkamiehet, joitten häijynilkinen julmuus ei aina pukeunut edes hurskauden verhoon, hätyyttivät jokaista, ken vain ei osoittanut matelevaa nöyryyttä. He hirttivät, polttivat, silpoivat ja kahlitsivat tuhansia, eikä kuitenkaan puuttunut niitä, jotka rohkenivat tunnustaa puhdasta evankeliumia ja vastustaa kirkon erhetyksiä, vaikka heitä uhkasi köyhyys ja elinkautinen vankeus, vaikka heitä surmattiin hirttämällä, kuristamalla, elävältä nylkemällä tai polttamalla ja muilla hirveillä, usein toista vuorokautta kestävillä kidutuksilla.
Kansassa syttyi kapinan henki. Eivät katoliset itsekään jaksaneet tätä enää kärsiä. Mutta paavillisia pullia ja pannakirjoja sateli yhtämittaa onnettomaan maahan. Keisarillisia asetuksia julkaistiin ja pantiin voimaan vierasten sotajoukkojen avulla; näitä sotajoukkoja palkittiin niillä tavaroilla, joita sortajat uhreiltaan riistivät. Kauppalaivoilla, jotka ennen olivat kuljettaneet tavaroita kaikkiin maailman satamoihin, pakeni nyt lukuisasti kauppiaita, jotka asettuivat Saksaan ja Englantiin vieden näille maille pääomansa ja liikeälynsä. Lukuisat ja avarat vankihuoneet olivat syyttömiä täpötäynnä, mutta pahantekijät pääsivät irralle, kun vain olivat köyhiä ja osasivat supista "Ave Mariaa". Ihmiset eivät enää uskoneet läheisimpiään, omia lapsiaan, vaimojaan, miehiään. Ei kukaan uskaltanut julkisesti puhua uskonnosta, ja ainoastaan siellä missä kaksi tai kolme uuden opin harrastajaa sattui yhteen, huojensivat he keskenään sydäntään, etsien voimaa ja lohdutusta uskostaan.