Tämä menettely, joka polki kaikkien oikeuksia, yllytti mahtavan aateliston vihaan. Hallitsijattarelle (Parman herttuattarelle) tuotiin ylenmäärin moitteita, valituksia ja uhkauksia. Hän oli helläsydäminen nainen ja valitukset koskivat kipeästi häneen, mutta hän ei voinut aatelisille antaa rauhoittavaa vastausta; hän ei voinut heille sanoa, ettei vika ollut hänen, vaan kuninkaan ja ennenkaikkea kardinaalin. Mutta he huomasivat sen itse ja Oranian prinssi, jota pidettiin maan ensimäisenä miehenä ja joka suuresti vaikutti kansaan, tuimistui heidän vapautensa kirkolliselle sortajalle. Nyt vaadittiin, että kardinaali erotettaisiin virastaan. Ensin kuningas kylmäkiskoisena ja ylpeänä ei virkkanut mitään, sitten hän antoi armollisen, mutta karttavan vastauksen. Mutta tämä ei tyydyttänyt aatelismiehiä. He solvasivat ja pilkkasivat kardinaalia, he uhkasivat kuningasta ja puhuivat kapinasta. Kuningas vimmastui, työnsi heidän uhkauksensa karttuneella katkeruudella takaisin, mutta myöntyi vihdoin ja kardinaali lähti tiehensä v. 1564.
Tämä tapaus herätti maakunnissa suurta riemua ja nyt odotettiin kultaista aikakautta. Tosin inkvisitsioni ei poistunut kardinaalin kanssa, mutta hallitsijatar osoitti nyt suurempaa lempeyttä ja vaino taukosi pitkäksi aikaa melkein kokonaan. Aatelisto ja säädyt kutsuttiin taas kokoon, puhtaan opin vainotut harrastajat eivät etsineet enää piilopaikkoja, ihmiset kulkivat usein peninkulmamääriä harrasta saarnamiestä kuullakseen, ja miehet kuljettivat myötänsä nuijia ja miekkoja, häntä suojellakseen. Kansa virkistyi uudelleen. Se toivoi, että sille suotaisiin ainakin uskonvapaus; se toivoi, että rauha ja onni vihdoinkin majoittuisi rehellisten Alankomaitten asukkaitten luo.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuulla v. 1566 sattui tapaus, joka mursi kaikki toiveet. Tarkoitamme tuota äkkinäistä uskonvimmaa, jota ei vieläkään ole voitu täydelleen selittää, ja jota historiassa nimitetään kuvainraastoksi. Pahan hengen voimalla se tempasi pyörteeseensä kansan, varsinkin alhaisemmat luokat. Neljänä päivänä hävitettiin neljäsataa kirkkoa ja kaikki mitä niissä oli. Tieto tästä ilkityöstä saattoi kuninkaan raivoon. Hän päätti nyt mitä suurimmalla ankaruudella uudistaa vanhat vainopäivät. Kardinaali Granvellan sijaan hän lähetti Alankomaihin elokuulla v. 1567 Alban herttuan ja tämän kanssa 30,000 miestä. Tuosta seurasi kuusi kurjuuden vuotta, joitten historia on kirjoitettu verellä ja kyyneleillä. Kardinaali oli ollut ruoska, herttua oli skorpioni. Hän oli ankara sotapäällikkö, mutta vielä ankarampi uskonkiihkossaan, teräväjärkinen, lujatahtoinen, nopea toimissaan, pelkäämätön ja säälimätön. Filipillä ei ollut ainoatakaan niin uskollista palvelijaa, paavilla ei ainoatakaan niin harrasta alamaista, jesuiittaseuralla ei kelvollisempaa asetta. Tuskin hän oli kuukauttakaan johtanut pahamaineista "verineuvostoa", kun hän jo oli pannut vankeuteen tai mestauttanut kaikki etevimmät aatelismiehet ja porvarit. Mutta tämä oli vain tulevien tapausten alkunäytös; kuukauden kuluessa hän oli julistanut kuolemantuomion jokaiselle maan asukkaalle.
Kansa vapisi. Ken saattoi, möi omaisuutensa ja jätti maan, jos kohta suurikin vaara ja tappio uhkasi häntä. Ken ei voinut, taipui hiljaisuudessa ikeen alle ja loi silmänsä "prinssiin", ainoaan mieheen, joka, kuten tiedettiin, kykeni auttamaan. Mutta Oranian prinssi, joka oli aikansa järkevimpiä ja taitavimpia valtiomiehiä, tunsi Espanjan kuninkaan sekä hänen edusmiehensä, herttuan, aivan hyvin, eikä siltä puolelta odottanutkaan laupeutta eikä armoa. Sentähden hän, saatuaan tietää, että Alba teki tuloa, heti ryhtyi toimiin ja jätti maan viisi kuukautta ennen kuin herttua sinne astui. Turhaan koetti hän vakuuttaa muitakin aatelismiehiä tämän keinon tarpeellisuudesta. Turhaan muistutti hän heitä Filipin ja Alban luonteesta, uhkauksista, joita he jo olivat saaneet kuulla, ja salaisista tiedoista, joita hän itse oli saanut heidän aikomuksistaan. Muutamat uskoivat ja noudattivat varoitusta. Hän itse vetäytyi, veljineen saksalaisille tiluksilleen, siellä vartoen ennustustensa toteutumista. Niistä tulikin tosi pikemmin kuin hän oli ajatellutkaan.
Elokuun viimeisinä päivinä v. 1567 saapui Alba Brüsseliin. Neljätoista päivää sen jälkeen kutsuttiin Egmont ja Horn hänen luokseen päivällisille. Kaikkialta varoitettiin Egmontia sinne lähtemästä. Vieläpä aterian kestäessä joku kuiskasi hänen korvaansa, että hän pakenisi; mutta hän ei tahtonut uskoa pahaa isännästään. Puolen tuntia sen jälkeen hän ja Horn olivat vankeja ja muutaman viikon päästä heidät vietiin Gentin linnaan, jossa heitä pidettiin yhdeksän kuukautta, kunnes heidät tuotiin takaisin Brüsseliin mestattavaksi.
Kuvaamaton oli se hämmästys, joka syntyi maassa, kun tieto tästä vangitsemisesta levisi. Yleisesti kunnioitettiin ja rakastettiin molempia kreivejä, varsinkin Egmontia, joka mainioitten urotöittensä vuoksi Ranskan sodassa oli päässyt armeijan suosikiksi. Mutta kun heidän jälkeensä vielä monta muuta etevää miestä pantiin kiinni, oli kammo kahta suurempi. Oranian prinssi, joka oli maanpakolaisuudessa, jonka omaisuus oli otettu takavarikkoon ja jonka ystävät suurimmaksi osaksi olivat vangittuina, ei voinut juuri mitään Alban ylivallalle. Tosin oli alussa vuotta 1568 ja kuukautta ennen kuin kertomuksemme alkaa, hänen veljensä kreivi Louis Frieslandissa saanut voiton espanjalaisista, mutta muutamia päiviä sen jälkeen hänen palkkasoturinsa havaitessaan turhaan toivoneensa ryöstöä, nousivat kapinaan; ja näin taistelun hyvät hedelmät jälleen menivät hukkaan.
Niinpä siis kuninkaan ja hänen apuriensa mieletön uskonkiihko pakotti vihdoin Oranian prinssin kuulemaan vaivatun kansansa valitushuutoja ja oman sydämensäkin käskyä, ja pakotti hänet nostamaan kapinan lipun, josta kapinasta ennen pitkää kasvoi varsinainen sota. Ensin käytiin tätä sotaa ainoastaan Alban herttuaa ja muita espanjalaisia virkamiehiä vastaan; mutta kolmentoista-vuotisen verisen taistelun perästä pohjoisetkin maakunnat luopuivat kuninkaasta. Kun ne miehet, jotka yrittivät hävittää uuden uskonnon, samalla koettivat uuvuttaa kansaa valtiolliseenkin orjuuteen, kiihtyi vastustushalu niin valtiollisista kuin uskonnollisistakin syistä. Muutamat tarttuivat aseisiin, puolustaakseen omantunnon vapautta, mutta useat — ja näihin kuului suurin osa — taistelivat valtiollisen vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, kun taas useita elähytti pelkkä koston- taikka saaliinhimo.
Tällä tavalla yhdistyivät suuret joukot miehiä — niitten joukossa monta sangen jalosukuistakin, joilta oli viety kaikki, mitä maailmassa on kalleinta — sissikuntiin, jotka hätyyttivät kostonhimoisina, missä ikänä tapasivat, vihollisiaan espanjalaisia ja pappeja, joita he katsoivat kaiken pahuuden päälähteeksi. He nimittivät itseään "Kerjäläisiksi" eli "Geuseiksi" — minkätähden, se selitetään edempänä. Usein nämä rohkeat ja osaksi jumalattomat miehet eivät muuta kuin ryöstivät, raastoivat ja murhasivat, vaan usein he myöskin suuresti edistivät vapauden pyrintöjä, kaapaten Alballe meneviä ruokavaroja ja kirjeitä. Muutamat olivat niin jalomielisiä, että ottivat toimittaakseen asioita, jotka tuottivat niin paljon vaaroja ja niin vähän palkintoa, että täytyy kummastella, kun lukee näiden sankarien uskaliaista vehkeistä. He kuljettivat salakirjeitä Saksassa olevan prinssin ja hänen kotimaisten ystäväinsä välillä, saattaakseen hänen tietoonsa kaikki, mitä Alankomailla tapahtui, ja joka hetki nämä uroot panivat henkensä alttiiksi.
Vähän kreivi Louisin voiton perästä Frieslannissa tuli tiedoksi, että herttua itse espanjalaisten soturiensa etunenässä aikoi marssia häntä vastaan; eikä aikaakaan kun jo toinen vielä kamalampi sanoma liikkui maassa. Kerrottiin, näet, että herttua, ennenkuin hän lähti liikkeelle, aikoi olla saapuvilla, kun etevimmät aatelismiehet ja niitten joukossa molemmat kreivit Egmont ja Horn mestattiin. Huhussa olikin perää. Näön vuoksi nostettiin oikeusjuttu, jota ajettiin lakia ja oikeutta vastaan. Kreivit tuomittiin kuolemaan, vietiin vahvan vartija-joukon saattamana Gentistä Brüsseliin ja teljettiin Broodhuysiin.
Nuolen nopeudella levisi tieto tästä kautta kaupungin ja maan. Kansalaiset olivat ikäänkuin ukkosen huumeissa ja kulkivat toinen toisensa ohitse, sanaakaan puhumatta. Valtiollinen näköpiiri synkistyi synkistymistään. Kylät ja kaupungit olivat miltei tyhjät, kun kaikki jalot, rikkaat ja älykkäät asukkaat joko harhailivat pakosalla, kantoivat kahleita, tai kävivät sissisotaa. Sortava ies kävi päivä päivältä raskaammaksi ja näytti todella siltä, kuin Jumala olisi heidät kokonaan hyljännyt.