II
Kaksi kunniallista kerjäläistä.
Näitä surullisia seikkoja ajatteli kenties eräs nuori ratsumies, kun hän synkkänä ajoi vinhaa vauhtia Soignes'n metsän halki, joka ulottuu Brüsselistä monta penikulmaa eteläänpäin. [Kaikkialla tässä kirjassa tarkoitetaan Englannin penikulmia, joita menee noin kuusi yhteen suomalaiseen.] Nuoren miehen ulkoasusta päättäen ei tuota juuri olisi luullut, sillä hänellä oli espanjalaisen upseerin puku ja häntä seurasi espanjalainen sotilas palvelijana. Hänen kauniita kiharia hiuksiaan peitti kallis, sirotekoinen kypärä, johon espanjalaiset olivat saaneet mallin maurilaisilta. Haarniska, joka suojeli hänen rintaansa, oli yhtä kallisarvoinen ja vaikka hänen käsivartensa ja säärensä olivat suojattomat, näyttivät kuitenkin pistoolit satulan-taskussa ja valtava miekka hänen kupeellaan täysin riittävän turvaamaan häntä näihin aikoihin, jolloin vuosia takaperin oli lakattu keihästä ja tapparaa käyttämästä. Hänen kono-housunsa ja ihotakkinsa vetivät vertoja kalliille haarniskalle mikäli niitä voi nähdä; kirjailtu nahkahankkilus, joka riippui hänen olkapäältään, sekä taiten taottu miekan kahva todistivat, ettei hänellä suinkaan ollut halpa asema Espanjan armeijassa.
Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi osoittanut espanjalaista sukuperää. Hänen keltaiset kiharansa, hänen siniset, henkevät silmänsä, hänen poskensa, joita ei aurinko eikä maurilais-sekainen veri ollut tummentanut, ja hänen suora, solakka vartalonsa ilmaisivat jo ensi näkemältä, että hän oli pohjanpuolen lapsia. Hänen ohuet, tiukasti suljetut, huulensa tekivät hänet lujatahtoisen näköiseksi. Välistä kun hän syvien ajatustensa vallassa ummisti huulensa vielä kiinteämmin ja kypäränsä alla rypisti otsaansa, kävivät hänen kasvonsa, vaikka tuskin olivat nähneet kahtakymmentä kesää, niin ankaroiksi ja totisiksi, että häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän ohjasi komeaa hevostaan taitavasti ja vaivatta, mutta katsahti sitä tavan takaa levottomin silmin ja taputti sen kaulaa, sillä se osoitti väsymyksen oireita, matka kun oli ollut pitkä.
Hänen toverinsa oli ihan toisellainen mies. Tämän lyhyt, jäntterä vartalo, leveät hartiat ja jykevät käsivarret, rautainen kypärä eli patalakki, joka peitti hänen päänsä, ja tavallisen soturin haarniska ilmaisivat, että hän oli alhaista säätyä. Mutta jos katseli hänen kasvojaan, näki helposti, ettei niissä kuvastunut silloisille sotamiehille ominaista tyhmyyttä ja raakuutta. Hänellä oli musta parta, joka leualta oli leikattu suipoksi ja poskilta lyhyeksi. Hirveä arpi kävi oikeasta korvasta suupieleen ja teki hänen kasvonsa peloittavan näköisiksi, mutta naurava suu ja mustien silmien iloisa loiste lievitti niiden rumuutta. Nuo kasvot kuvastivat hauskaa, leikkisää luonnetta, uskollisuutta ja rohkeutta, ja vain joskus vaan, kun viha veti kulmakarvat yhteen, havaitsi kyllä, että rohkeus saattoi yltyä hurjuudeksikin.
Hänen asepukunsa ei ilmeisesti ollut niin sievätekoinen kuin hänen isännällään; näytti päinvastoin siltä kuin se olisi ollut toista varten valmistettu, sillä vaikka hänen sotisopansa oli pinnistetty lujasti kiinni, ei se ylettynyt hänen leveän rintansa ympäri, ja kypärä, joka näytti raskaalta, heilahteli sinne tänne hänen päässään.
Hän puhkaili ja läähätti hankalan taakkansa alla ja ne lyhyet huomautukset, joita hän toisinaan lausui, osoittivat, ettei hän ensinkään olisi paheksinut, jos hänen herransa olisi ajanut vähän hiljempaa. Mutta nuorukainen ei ottanut vaaria näistä viittauksista, vaan istui ajatuksissaan suorana satulassa eikä huomannut mitään ympärillään.
Aurinko alkoi jo aleta. Vaikka sen säteissä vielä oli voimaa, eivät ne kuitenkaan tunkeneet paksun lehtikatoksen lävitse, joka varjosti matkustajia. Vain joskus osui joku säde pölyiselle ja huonolle maantielle, joka tuskin sellaisen nimeä ansaitsikaan. Kavioiden kapse, joka kajahteli pitkin metsää, säikytti tämän asukkaita, kauriita, kaniineja, jäniksiä ja epälukuisia lintuja, liikkeelle heidän leposijoiltaan; mikä kirkuen, mikä kiitäen ne riensivät pakoon noitten kahden miehen edestä, jotka tällä hetkellä ajattelivat ihan toista kuin heidän ahdistamistaan. Tuota menoa jatkettiin kauan aikaa aivan ääneti ja yhä useammin palvelija osoitti karttuvaa mallittomuuttansa, kunnes vihdoin hänen isäntänsä hevonen sai aikaan sen, mitä hän ei itse voinut.
Nuorukainen ei luultavasti ajatellut tämän tilaa, vaan kannusti sitä. Se hypähti kerran eteenpäin, kompastui ja olisi ilman ratsastajansa taitoa syöksynyt maahan. Palvelijan kasvot välähtivät tyytyväisyydestä.
"Me olemme kulkeneet jo hyvän matkaa, Yonker, eikä hevosista ole enää mihinkään, ellemme säästä niitä", sanoi hän, hevostaan pidättäen.