"Meidän täytyy antaa niille vettä. Onko sellaista paikkaa lähellä?" kysyi nuori mies, jota oli puhuteltu Yonker'iksi. [Lyhennys sanasta Yonkherr, nuori herra.]
"Sata askelta tästä on 'Herttua'", vastasi palvelija, maiskutellen jo edeltäpäin huuliaan.
"Tule siis!" sanoi Yonker.
Hitaasti ajaen he hetken päästä saapuivat huononnäköiseen ravintolaan, jossa kyltti-rauskalle sivelty kummallinen värien sekasotku matkustajille ilmoitti, että tämä oli "Herttua", missä muka sekä ihminen että eläin voi viettää kelpo pidot.
Mitä eläimiin tuli, näytti kyltti puhuvan totta, sillä huoneen edustalla aterioi onnellinen sikaperhe suurien puitten varjossa, jotka ympäröivät kapakkaa.
Jättäen hevosensa palvelijan haltuun, päätti nuori mies tutkia, oliko toinenkin puoli päällekirjoitusta totta; hän astui sisälle matalaan, kehnosti kalustettuun suojaan ja pyysi kannullisen olutta. Ilma oli sangen lämmin ja olut välttävää, niin että Yonker nautti juomansa hyvällä halulla. Mutta äkkiä laski hän pikarin pöydälle, kapsahti pystyyn ja riensi vastakkaisen oven luo. Täältä kuului kiivasta väittelyä, jota säesti miekkojen kalske.
Vähäiselle pihamaalle tultuaan näki hän palvelijansa juuri hankkiutuvan tappeluun erään oudon miehen kanssa; hän saapui hyvään aikaan estämään taistelua, sillä molemmat olivat jo vetäneet esiin miekkansa.
Riidan syy oli tämä:
Palvelija oli, herransa käskyä totellen, vienyt molemmat hevoset huoneen takaiselle pihalle, hoidellakseen niitä siellä. Tätä varten oli talon isäntä antanut hänen käytettäväkseen sangon ja ruuhen. Kun hän ruokki hevosia ja valeli niiden jalkoja kylmällä vedellä, alkoi hän hiljaisella äänellä laulaa yhtä niistä monista lauluista, jotka siihen aikaan olivat ainoana kansan kirjallisuutena. Se oli Retorein (Rederykes) veljeskunnan sepitelmiä. Tämän jäsenet kuuluivat keskisäätyyn. He ilmaisivat tunteensa ja mielialan runoissa, jotka tosin olivat taiteellisesti ala-arvoisia, mutta salaisen ivansa ja pistävän sukkeluutensa vuoksi miellyttivät kansaa paljon enemmän kuin ajan jalommat kirjalliset tuotteet. Retoreita oli joku aika takaperin kielletty pitämästä kokouksia, ja oli kovin vaarallista laulaa heidän laulujaan, jos joku Alban puoluelaisista sattui kuulemaan; mutta monella rohkealla miehellä ja erittäin Geuseillä (kerjäläisillä) oli salainen ilo siitä, että he lauloivat niitä missä ikänä voivat, ja niitä nähtiin usein naulattuina kadun kulmiin ja torien äärille.
Palvelijan hyräillessä lauluaan, sattuivat hänen silmänsä hevoseen, joka seisoi pihan nurkkauksessa kiinnitettynä toiseen ruuheen. Se oli jotenkin peitossa riippuvien puunoksien takana, mutta siltä puolen kuuluva ryske herätti palvelijan huomiota. Hän älysi kohta ettei se ollut kapakan hevosia, sillä satula ja ohjakset osoittivat, että sen omistaja oli matkamies, varakas matkamies, vieläpä korkea-arvoinenkin.