Ei hän kuitenkaan itse katsellut luonnettaan tältä kannalta, vaan piti sitä kunnioitusta taikka pikemmin pehmeyttä, jolla häntä kohdeltiin, soveliaana maksuna ansioistaan. Tosin olivat hänen ansionsa noin kolmekymmentä vuotta sitten aivan eri laatuiset kuin nykyään, mutta siitä ajasta hänen ei koskaan tehnyt mieli puhua, eikä edes sitä ajatella.
Silloin vastustettiin hänen syntymäkaupungissaan, Gentissä ankarasti Kaarle V:n mielivaltaisia käskyjä, ja koska hän ei luullut siitä sen pahempaa seuraavan, viettelivät muutamat uljaat porvarit häntä pitämään yhtä suurta ääntä kuin muutkin. Hän oli käynyt harhauskoisten kokouksissa kaupungin ulkopuolella ja saarnannut kaikille ystävilleen, että kaikin mokomin olisi pyrittävä uskonvapauteen.
Mutta kun hän näki keisarillisen seurueen aseiden välkkyvän vanhan kaupungin väljillä kaduilla, kun hän näki muutamia ystäviänsä heilumassa hirsipuussa ja toisten paljaassa paidassa, köysi kaulassa, nöyrästi ryömivän keisarin jaloissa, kun hänen oma kukkaronsa sai antaa osansa niihin sakkoihin, jotka määrättiin kapinallisen kaupungin maksettavaksi, myönsi hän, että Kaarle oli häntä viisaampi, ja muutti kokonaan käytöstään. Hän meni sotaväkeen ja kohosi muutaman vuoden kuluttua kapteenin arvoon, osoittautuen joka tilaisuudessa hallitsevan suvun hartaaksi puoltajaksi. Vähät siitä, olivatko sen säännöt ja asetukset kuinka turmiollisia ja mielivaltaisia hyvänsä, hän kiitti ja puolusti niitä alati, ja jos kansa niihin vihdoin suuttui ja ne täytyi peruuttaa, moitti hän niitä ja ylisti sitä mitä saatiin sijaan. Kun hän noin kaksikymmentä vuotta sitten oli päässyt nykyiseen virkaansa, oli hänen alamaisuutensa suunnaton. Niinpä hän julkeni väittää, että Filip, uusi kuningas, oli yhtä mainio mies ja taitava hallitsija kuin hänen isänsä.
Hänestä oli myöskin tullut harras katolilainen, joka innokkaasti puolusti sekä inkvisitsionia että jesuiittoja. Kun hän sen ohessa oli hauska ja hilpeä mies, pidettiin hänen seurastaan paljon varsinkin sotamiesten parissa, missä hän tavallista vähemmän toi ilmi hartauttaan ja alamaisuuttaan. Jos Alankomaitten kaikki asukkaat olisivat olleet hänen kaltaisiaan, olisi kansa aikoja sitten sortunut orjuuden ikeen alle. Jos hänellä olisi ollut hiukan enemmän älyä ja kykyä, niin tiesi mitä mullistuksia hän olisikaan saanut aikaan. Nyt hänestä ei ollut suurta haittaa; mutta kun nämä korkeammat avut häneltä puuttuivat, eivät ne, jotka hänet tunsivat, voineet muuta kuin ylenkatsoa häntä.
Ainoa kenties, jolla oli toisenlaiset tunteet, oli Agnes. Hän rakasti ja kunnioitti häntä vielä niinkuin isää ainakin. Mutta saattoiko hän kaikessa totella tätä isää ja uskoa hänelle kaikki, mitä hänen sydämessään liikkui? Hänen oli mahdotonta laskea häntä lähelle itseään — ja kuka olisi kuitenkaan ollut tähän soveliaampi, kuin hänen oma isänsä, varsinkin kun hän oli yksinäinen, äiditön tyttö? Mutta ei siinä kyllä. Sanomattomaksi surukseen hän ei voinut pitää isäänsä muuna kuin vihollisena kaikille niille asioille, joita hän itse rakasti ja kunnioitti. Tyttö rakasti Jeesusta; isä käytti tätä pyhää nimeä, jos hän sitä ollenkaan käytti, kirosanana. Ah! tukala on uskovaisen ja rakastavan lapsen tila, jolla on tuollainen isä; tällaista tuskallista taistelua lienee Herra ennustanut, kun hän sanoi: "Älkää ajatelko, että minä tulin rauhaa lähettämään maan päälle: en minä tullut rauhaa, vaan miekkaa lähettämään ja asettamaan ihmistä sotaan hänen omaa isäänsä vastaan."
Vlossert tuli juuri siitä huoneesta, jossa hän oli lyönyt korttia niitten upseerien kanssa, joitten oli määrä vartioida kuuluisia vankeja. Rahat, jotka hän oli heiltä voittanut, olivat saaneet hänet hyvälle tuulelle. Hänen pukunsa oli kallis, miltei komea: kirjailtu silkkitakki, leveät, sinipunaiset samettihousut, jotka ulottuivat polviin asti, kirjavat sukat, leveä paidankaulus, huopahattu, johon sulka oli kiinnitetty kalliilla timanttinastalla, samallainen koruesine leveässä vyössä, ja hopeasoljet kengissä — siinä miehen koko asu. Salin poikki mentyään hän astui alas leveitä portaita, jotka veivät alikerrokseen, helisteli rahojaan, silitteli tyytyväisesti hymyillen partaansa ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän ja Agnes tavallisesti asuivat.
Huone ei ollut suuri, mutta sen ajan asunnoksi kuitenkin siisti ja somasti sisustettu. Akkuna on muodostettu pienistä pyöreistä lasiruuduista ja sen edessä on raskaat, melkein synkät samettiverhot. Sen ääressä istuu Agnes korkea-selkäisellä lavitsalla. Tavan takaa hänen pieni jalkansa polkee rukin pyörää, mutta hänen ajatuksensa liitelevät nähtävästi kaukana hänen askareistaan.
"No, tyttäreni, sinä näytät niin kelmeältä; mikä sinun on?" sanoi isä, astuen Agnesin luo ja nipistäen leikkisästi hänen marmorinvaaleaa poskeaan.
"Eikö minulla ole syytä näyttää kalpealta, kallis isäni?" lausui toinen, nousten ylös ja suudellen hellästi isäänsä.
"Ahaa, Agnes!" sanoi isä viekkaasti, "onko kapteeni Pedro, tuo vintiö, puhunut sinulle jotakin? Hyvä; olen mielissäni, että se näyttää liikuttaneen sydäntäsi. Hän on tietääkseni reipas poika, vaikka kenties liian hurjapäinen."