"Minä muistelen sitä aikaa, jolloin te, isä, ajattelitte toisin heistä molemmista", sanoi Agnes, laskien viiniä pikariin ja tarjoten sitä isälleen. "Minä muistan, kun saapui tieto St. Quentinin taistelusta ja te sanoitte pitävänne kreivi Egmontia aikansa suurimpana sotapäällikkönä, ja lausuitte, että jos hän ja prinssi saisivat hallita maata, koittaisi meille kultaiset ajat."
"Niin Agnes", vastasi Vlossert nopeasti, "sellainen aika on ollut, sen myönnän; mutta silloin oli kuningaskin heihin tyytyväinen. Mutta sen jälkeen ovat asiat suuresti muuttuneet. Eivätkö he ensimäisinä vastustaneet kardinaalia? Eivätkö he toimittaneet kuninkaalle kirjettä, jossa sanoivat että kardinaali oli hirmuvaltias ja siis poistettava? Eikö Egmont uhannut tuoda sotajoukkoa maakuntiin? Eikö hän ole ollut liitossa kavaltajani kanssa ja eikö hän ole puhunut kavaltajan tavalla? Minä muistan vielä itsekin kuinka hän eräänä päivänä Villakankurikunnan pidoissa tuolla yläsalissa joi maljan lausuen sen toivomuksen, että kaikki narrit ja narrinkaavut pian katoisivat ja me saavuttaisimme etuoikeutemme jälleen. Ketä hän sillä tarkoitti, ellei kardinaalia? Mitä se sitäpaitsi meihin koskee, onko kreivi syytön vai ei, kun herttua kerran asianmukaisen tutkinnon jälkeen on tuominnut hänet syylliseksi?"
"Mutta onko heillä oikeus häntä tuomita? Sen haluaisin tietää", sanoi Agnes, joka ei hevillä taipunut. "Tietysti he eivät mestauta häntä samalla kuin sanovat häntä syyttömäksi; mutta syytöksiään he eivät saa perustelluiksi niin, että voisivat todistaa hänen ansainneen kuoleman. Ja muistanpa minäkin vielä varsin hyvin sen illan, josta puhutte, isä. Te kerroitte meille jälestäpäin, että kun kreivi oli esittänyt maljansa, te huusitte —"
"Vaiti, Agnes, vaiti! Jumalan äiti varjelkoon meitä! Hiljaa, lapsi! Anna minulle kynä, mustetta ja paperia. Minä tulin tänne laatimaan kirjettä. Älä virka sanaakaan enää!"
"Te huusitte ihastuksesta ja taputitte käsiänne yhtä rajusti kuin muutkin", jatkoi Agnes itsepintaisesti, "ja te sanoitte että hänen puheensa oli suuresti miellyttänyt teitä."
"Ei, loruja!" sanoi Vlossert pelokkaasti. "Taputinko minä käsiäni? Sinä varmaankin erehdyt. Minä en ole koskaan osoittanut vastustavani kardinaalia. Se olisi ollut mieletöntä, sillä hän on mahtava mies. Pyhä Anna varjelkoon meitä! Minä toivon, ettei tuo tullut puheeksi, kun laillinen tutkinto pidettiin kreivin asiasta."
"Laillinen tutkinto!" sanoi Agnes halveksien, "mikä tutkinto? Millä tavalla voi tutkia miestä, jota kaiken aikaa talletetaan salpain takana ja joka ei ole itse eikä edusmiehen kautta saanut puolustaa asiaansa? Hän ei ole yhdeksään kuukauteen eli siitä saakka kun herttua pani hänet kiinni, käynyt ulkopuolella vankihuonetta. Ja jos hän todella on syyllinen, niin mikseivät 'Kultataljan' ritarit, hänen vertaisensa, tuomitse häntä? Tiedättehän, että sellaista ritaria voivat ainoastaan hänen vertaisensa tuomita? Mutta heidät molemmat on tuomittu ja määrätty kuolemaan vasten lakia ja oikeutta ja pian heidät teloitetaan laittomalla häpeällisellä tavalla. Voi, voi tätä onnetonta maata! Tuollaiset miehet viedään mestauslavalle, vaikka se oli heidän ainoa rikoksensa, että he rakastivat enemmän omia kansalaisiaan kuin erästä väärää ja kavalaa kardinaalia, jonka nimi soi inhottavan pahalta jokaisen korvassa!"
Vlossert kuunteli ihmetellen tytärtään, jonka posket hehkuivat innosta ja kiivaudesta, ja tekivät hänet kahta kauniimmaksi. Isä myönsi salaa, että hänen tyttärensä puhui totta, mutta hänestä oli viisainta tehdä tämän syytökset Granvellan suhteen tyhjiksi.
"Hiljaa tyttäreni!" sanoi hän, "sinun tulee muistaa, että kardinaali on hurskas ja pyhä mies, ja jos hänestä puhut pahaa, on se niin suuri synti, ettei rippi-isäsi anna sitä sinulle anteeksi."
"Jumalan kiitos, että tulen ilmankin toimeen", vastasi Agnes sydämensä pohjasta.