Vlossert hämmästyi. Hän tiesi, että hänen tyttärensä oli sangen vapaamielinen ja isänmaallinen ajatuksiltaan, vaikka hän aina tarkoin osasi salata sen. Hän oli usein peljännyt, että tytöstä tulisi harhauskoinen, sillä tyttö kävi harvoin messussa ja kohteli Pater Floriszia, rippi-isäänsä, melkein ylenkatseella. Nämä sanat näyttivät vahvistavan isän pahimpia epäluuloja. Hän nousi kiivaasti ylös, tarttui toisen käsivarteen ja lausui vapisevalla äänellä:
"Mitä sinä noilla sanoilla tarkoitat tyttö? Sano! Etkö sinä tarvitse synninpäästöä? Pyhä Neitsyt! Ovatko nuo kirotut vääräuskolaiset panneet pääsi pyörälle?"
Agnes peitti kasvonsa käsillään ja vaipui lavitsalle. Hän tiesi millainen isä oli, ja häntä oli sen vuoksi tähän saakka arveluttanut kertoa kääntymisestään. Vaan kiihkeässä keskustelussa ilmaisi hän nyt salaisuutensa, ja hän rukoili hartaasti, että Jumala lisäisi hänelle voimia. Mutta isä luuli hänen käytöstään pelon osoitteeksi ja iloissaan siitä, että tyttö näin pian näytti katuvan maltitonta tekoaan, katsoi hän tilaisuutta sopivaksi pienen saarnan pitämiseen.
"Pyhä Neitsyt", sanoi hän vakavasti ristien silmiään, "katselee puoleesi surulla ja säälillä, kun tuolla tavalla puhut hänen pyhistä palvelijoistaan. Minä menen heti ja lähetän tänne isä Floriszin, joka puhuu sinun kanssasi suuresta synnistäsi ja näyttää mitenkä voit siitä päästä vapaaksi."
Hän kääntyi pois ja oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänen tyttärensä tarttui häneen.
"Älkää lähettäkö isä Floriszia luokseni", sanoi Agnes, puhuen tyynesti, vaikka vähän vastahakoisesti; "sillä hänestä ei ole minulle apua. En ole sanallakaan moittinut Lunastajamme Äitiä. Mutta minä olen moittinut sitä hulluutta, että ihmiset luulevat saavansa syntinsä anteeksi muilta kuin Jeesukselta Kristukselta."
"Agnes, en jaksa kuulla tuollaista puhetta suustasi", sanoi Vlossert. "Kaiken tähden mikä sinulle on kallista, ikuisen autuutesi tähden, pyydän ja rukoilen sinua sanomaan, etteivät nämä sanat tulleet sydämestä, vaan että sinä lausuit ne ajattelematta."
Mutta nyt oli Agnes järkähtämätön ja valmis vastaamaan.
"Armas isäni", sanoi hän surullisesti, "ikuisen autuuteni tähden juuri lausuinkin ne sanat ja soisin teidänkin niin lausuvan! Teille olisi suureksi siunaukseksi, jos alkaisitte ymmärtää, etteivät papit, kalliit alttarivaatteet, ristit, suitsutukset ja koko tuo meno tuota autuutta."
"Jeesus! mitä on minun tehtävä?" huusi säikähtänyt sotilas väännellen käsiään ja tuskitellen lapsensa kohtaloa. "Ajattele, Agnes, mikä kauhea vaara sinua uhkaa. Jos hänen korkea-arvoisuutensa herra inkvisiittori olisi kuullut vain sanankaan siitä, mitä juuri olet lausunut, — voi Jumala! minua kauhistaa, kun ajattelen, kuinka sinun olisi käynyt."