Hän kääntyi vasemmalle ja lähti juoksemaan nopein, mutta äänettömin askelin. Block seurasi hänen jäljissään. Ennen pitkää he saapuivat Grell'in rannalle. Se on yksi noista epälukuisista pikkuhaaroista, joihin Senne-virta jakaantuu kaupungin lähellä. Pakolaiset menivät rantaa pitkin alaspäin, kunnes he tulivat sellaiselle paikalle, josta kahlaamalla pääsivät joen poikki; tästä nousivat he jonkunlaiselle saarelle, joka oli Grellen ja erään toisen jokihaaran välissä.
"Tuolla saarella asuu eräs pikkutalollinen, joka on meidän miehiämme", sanoi Galama. "Hän antaa meille yösijan. Mutta minä olen kuulevinani jonkun lähestyvän. Pannaan maata laihoon, siksi kun se on kulkenut ohi."
Tuo oli sentään tyhjää pelkoa, ja miehet jatkoivat matkaansa äänettöminä. Viho-viimein kuului koiran haukuntaa ja Galama käski toverinsa piiloutua laihoon, siksi aikaa kun hän kävi taloa katsastamassa. Vähän aikaa poissa oltuaan, hän palasi ja saattoi Block'in huoneeseen, jossa isäntä-ukko ja hänen vaimonsa, kaksi kunnon ihmistä, kohtelivat heitä sangen ystävällisesti.
"Ei minulla enää ole pitkältä elinaikaa eikä suuria tavaroita", sanoi vanhus, kun hän vierailleen laati vuodetta ja ateriaa, "mutta, jos Jumala suo, aion antaa sen kaiken Yonker Willemille ja hänen ystävilleen."
"Yonker Willem" oli Oranian prinssin tavallinen nimi kansan keskuudessa. Jälkeenpäin kun kansa todella alkoi huomata, mitä hän oli tehnyt, kärsinyt ja pannut alttiiksi sen puolesta, muutettiin tämä nimi "Isä Villemiksi;" ja sillä nimellä kiitolliset alankomaalaiset vielä tänäpäivänä häntä muistavat.
Kahden Kerjäläisemme onneksi ei kenenkään mieleen johtunut etsiä heitä matalasta, yksinäisestä maatalosta ja he olivat siis hyvässä turvassa sekä tämän yön että toisenkin päivän; mutta heidän mielensä hehkui halusta ryhtyä toteuttamaan tuumiaan.
VIII
Kerjäläisten pesä.
Meidän tulee nyt palata ravintolaan, jonne Blois de Treslong ja Hannu olivat jääneet. Ravintolan isäntä, joka salaa puolusti Kerjäläisiä ja prinssiä, antoi näille usein hyödyllisiä tietoja. Siitä hyvästä Kerjäläiset eivät koskaan häntä rasittaneet, vaan suojelivat häntä, samalla kun he olivat kovana vitsana kaikille isännille, jotka siitä syystä, että pelkäsivät joko tuota laitonta joukkoa tahi espanjalaisten kostoa, eivät ottaneet noudattaakseen hänen esimerkkiään.
Heti kun molemmat ratsumiehet olivat kadonneet näkyvistä, palasi Hannu talliin, missä hän alkoi sovitella hevosensa satulavöitä ja tarkastaa pistolejaan, mutisten itsekseen: