"Te ette pääse kulkemaan tästä, madame", sanoi hän, "ja minä ihmettelen, kuinka viitsitte valita toveriksenne moisen mustan koiran. Olisitte varmaan paremmankin saanut." — Ja hän silitti hyvillämielin viiksiään.
"Pois tieltä!" sanoi Agnes käskevällä äänellä. "Vartioiva upseeri tuolla alempana laski minut kulkemaan. Huudanko häntä? Olen kartanonhoitajan tytär."
Hävytön sotamies astui muristen syrjään.
He kulkivat eteenpäin ja tulivat vähäiseen kammioon, jonka läpi heidän oli mentävä, ennenkuin he saapuivat niille portaille, joita myöten noustiin toiseen kerrokseen. Heidän askeleensa kumisivat kolkosti puulattialla, ja Agnesin mieli kävi iloisemmaksi vasta kun he sen himmeän valon johdolla, joka tuli heidän takaansa linnan eteishuoneesta, saapuivat vastakkaiselle ovelle. Hän tarttui lukon hanaan, mutta kummaa! — ovi ei auennut.
"Kuinka!" hän huudahti, "tämäkö ovi lukossa, suljettu! Se on mahdotonta! En ole ikipäivinä nähnyt sitä lukossa. Ja toinen myöskin! Hannu, vedittekö sen kiinni perässänne? Tutkikaa tätä ovea ja avatkaa tuo toinen!"
Agnesin ääni vapisi ja oli tuskasta melkein tukehtumaisillaan. Hän väänteli ja käänteli hanaa, kunnes hänen pienet sormensa vuotivat verta.
Nyt oli huoneessakin jo pilkkosen pimeä. Siitä he päättivät, että joku, heidän huomaamattaan, oli sulkenut toisenkin oven. Agnes oli aivan ääneti ja Hannu kuuli hänen raskaasti hengittävän vieressään.
"Älkää peljätkö!" sanoi Hannu, "kyllä me vielä täältä pääsemme. Missä hana on? Kah, siinäpä se onkin. — Ei!" sanoi hän, kun ovi ei auennut. "Minä koetan toisen kerran."
Hän väänsi voimansa takaa. Hana irtaantui hänen käteensä, mutta ovi ei järkähtänyt. Hän herkesi hetkeksi ja etsi toista ovea, josta he olivat tulleet sisään. Pian löysi hän sen, väänsi lukkoa — mutta sama seikka täälläkin. Ovi oli lukossa.
"Mikä peijakas!" sanoi Hannu, ponnistaen kaikki voimansa. "Se on varmaan ulkopuolelta lukittu. Eikö tästä kammiosta pääse ulos mitään muuta tietä?"