"Ei mitään muuta", kuului Agnesin vapiseva ääni.
"Kiinni ollaan! Kautta mun kerjuu-pussini!" huusi Hannu ja tömisti suutuksissaan jalkaansa lattiaan.
XI
Pikkuinen tiikeri.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he molemmat ääneti ja kuuntelivat ehdottomasti ulkopuolelta tulevia ääniä — vasaran pauketta torilta, hälinää alhaalta vahtituvasta ja vartian tasaista astuntaa. Agnes oli kokonaan hämmentynyt. Hän ei ajatellut mitään, vaan seisoi liikkumatta kuin kuvapatsas, ja hänen rintansa nousi ja laski koneellisesti. Mutta Hannu ei tarvinnut pitkää aikaa ymmärtääkseen mihin vaaralliseen asemaan he olivat joutuneet. Hän seisoi hetkisen alallaan ja koetti koota ajatuksiaan. Sen jälkeen veti hän taskustaan tulukset, jotka hän oli ottanut mukaansa saadakseen tarvittaessa valkeata.
"Katsotaan kuitenkin", sanoi hän, "minkälaisessa tyrmässä nyt ollaan", ja tulta iskettyään sytytti hän kynttilänpätkän tarkastellen huonetta joka taholta.
Se oli pienehkö, pitkulainen kamari tai oikeastaan eteinen. Neljä tyhjää seinää, ovi kummassakin päässä, pari puutuolia ja pikkuinen pöytä yhdessä nurkassa — siinä huoneen koko sisustus. Hannu ei keksinyt mitään kamiinia, ei akkunaa, ei hiiren reikääkään, josta olisi päässyt pakoon. Koko talossa ei ollut ainoatakaan komeroa, joka niin hyvin olisi sopinut vankihuoneeksi kuin tämä.
Kun Hannu oli päättänyt tarkastuksensa, piti hän kynttilää niin, että valo sattui hänen toverinsa kasvoihin. Hän peljästyi nähdessään tämän kalman kalpeat posket ja huulet, ja asetettuaan kynttilän vähäiselle pöydälle, talutti hän värisevän tytön tuolille istumaan.
Agnesista näytti kaikki uskallus, kaikki lujuus, kaikki voima paenneen, kun hän huomasi, että heidän yrityksensä oli mennyt pilalle. Hän vaipui tuolille aivan masentuneena. Hannu katseli häntä hetkisen aikaa ääneti, ja hänen katseessaan ilmeni syvää sääliä.
"Tyttö parka!" lausui hän itsekseen, "meidän ei olisi pitänyt ryhtyä koko asiaan. Meidän olisi pitänyt tietää, että naisen rohkeus kestää vain niin kauan kun ei mitään vastuksia ole tiellä."