Agnes kuuli nuo sanat. Harvakseen ja vapisevalla äänellä lausui hän:
"En ole pelon vuoksi tällainen. Jos minun tulisi tehdä tämä toistamiseen, tekisin sen mielelläni vaikka sata kertaa, kun vain kreivi Egmont ja te pääsisitte vapaiksi. Mutta minua värisyttää sentähden että —"
Hän vaikeni ja Hannu huomasi kynttilän himmeässä valossa, että tyttö töin tuskin sai pidätetyksi kyyneleitään.
"Minua värisyttää", jatkoi Agnes vihdoin, "se onnettomuus, jota tekoni tuottaa muille. Minä olen pettänyt isäni —"
"Pettänyt!" sanoi Hannu pilkallisesti. "Voitteko te pettää pääpetturia? Voitteko pettää Albaa? Ja onko teidän isänne muuta kuin välikappale Alban kädessä? Eikö Rahab ole pettänyt Jerikhon miehiä? Olen itsekin usein elämässäni lumonnut ihmisten silmät, eikä omatuntoni soimaa minua noista viattomista tempuista."
Ja ikäänkuin hänen esimerkkinsä olisi ollut otollinen ja Agnesinkin noudatettava, alkoi Hannu tyytyväisenä astella edes takaisin ahtaassa kammiossa. Hänen kylmäkiskoisessa käytöksessään oli jotakin kummallista. Hän ei näyttänyt selvästi käsittävän asemaansa tai, jos hän käsitti, näytti hän aikaa sitten jo odottaneen kaikkia tulemuksia. Hänen ainoa huolensa näytti nyt olevan, kuinka hän saisi Agnesin rauhoittumaan.
"Ei teidän tarvitse peljätä, neiti Agnes", sanoi hän oltuaan hetken ääneti. "Ei kreivi Egmontin tila entisestään huonone. Pahinta, mitä hänelle voi tapahtua, on se, että he tappavat hänet, ja sen he, luullakseni, tekevät aivan pian. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin olenhan noihin seikkoihin tottunut. Olen istunut melkein kaikissa Alankomaitten vankikopeissa, vaan en ole nähnyt ainoatakaan, jossa olisin pysynyt tallella. Tämä kurja karsina on kai pahempi kuin kaikki muut! Mutta jos niin täytyy olla, ja täytyyhän ennemmin tai myöhemmin niin olla, tahdon mieluummin kuolla jalossa yrityksessä kuin joutua kiinni ryöstöretkellä ja menettää henkeni kuin rosvo. Mutta teille he eivät saa tehdä mitään pahaa. Haluaisin nähdä sen miehen, joka julkeaisi katkaista hiustakaan noin armaasta päästä. Minä seison vieressänne, neiti Agnes, ja jos tarvitsette minua, niin lausukaa vain yksi sana, ja tämä tikari tekee tehtävänsä, vaikka se tapahtuisikin viimeisen kerran."
Hän avasi kaapunsa. Sen alta välkkyi rautapaita ja vyö, johon oli pistetty hirmuinen tikari. Mutta Agnes pudisti päätään, katseli häntä nöyrin, lempein silmin ja sanoi:
"Ei, Hannu. Teidän ei tarvitse ryhtyä väkivaltaan, ei minun eikä itsennekään tähden. En jaksa kuulla teidän puhuvan, että surmaatte lähimäisiänne niinkuin metsän petoja. Teidän täytyy muistaa, että ne ovat ihmisiä niinkuin tekin."
"Ne ovat kuitenkin joskus sangen kiusallisia", mutisi Hannu.