"Syynä alakuloisuuteeni", lisäsi Agnes, "ei ole pelko siitä, että joku vaara voisi minua kohdata. Luulen voivani ilolla kestää kidutusta ja kuolemankin pyhän asiamme edestä; ainakin henki on altis, jos liha onkin heikko ja minut kenties saataisiin pakotetuksi puhumaan tai tekemään sellaista, jota kaiken elinaikani katuisin. Tämä on syynä pelkooni ja antakoon Herra minulle voimaa kestää loppuun asti."
Hän vaikeni hetkeksi. Puna, joka hehkui hänen poskillaan, osoitti että hän selvästi ymmärsi, mitkä vaarat häntä odottivat. Hannu katseli häntä kummastellen; hän ei näyttänyt käsittävän mitä toinen tarkoitti.
Arvattavasti Agnes huomasi tämän, sillä hän lisäsi kohta:
"Me — ainakin minä — joudumme inkvisitsionin käsiin. Sitä olen kauvan aavistanut. Olen jo kuullut ja nähnyt niin paljon tämän hirmulaitoksen tekoja, etten voi olla epätietoinen siitä, mikä minua odottaa. Ja voi, kuinka kauheata, jos sen uhkaukset ja kidutukset pakottavat minua kieltämään Vapahtajani! Mitä Maria sanoisi, mitä ne monet, jotka vielä horjuvat kahden eri uskon vaiheilla ja joihin yksi huono esimerkki vaikuttaisi enemmän kuin kymmenen hyvää? Oi Jeesus! anna minulle voimaa kärsiä Sinun tähtesi ja uljaasti tunnustaa Sinut vihamiestesi edessä, että jaksaisin kantaa Sinun ristiäsi, milloin vain Sinun kunniasi sen vaatii. Sillä joka Sinut kieltää ihmisten edessä, hänet Sinä kiellät Isäsi edessä."
Agnes oli langennut polvillensa pöydän eteen ja peittänyt kasvot käsiinsä. Hannu katseli häntä ihmetellen ja huolestuneena:
"Ah", huokasi hän, pudistaen päätään ja pyyhkien kyyneltä silmästään, "hänellä on toiset syyt, joitten vuoksi hän puolustaa meidän asiaamme, ja kenties nämä syyt ovatkin paremmat kuin meidän."
Hannu vaikeni äkkiä, kun sen oven takaa, josta mentiin isompaan huoneeseen, ja jonka he ensin olivat huomanneet lukituksi, kuului kolinaa. Hannu kuuli sieltä ääniä samalla kun avainta väännettiin lukossa. Hän hyppäsi oven eteen ja huusi Agnesia, joka vielä oli polvillaan.
"Neiti Agnes, he tulevat! Älkää salliko heidän tavata teitä tuossa asennossa. Istukaa tuolille ja olkaa niin rauhallinen kuin suinkin voitte. Kyllä me tästä pulasta vielä selviämme."
Agnes katsahti ylös ikäänkuin hän ei oikein olisi tietänyt, missä hän oli. Tuokion kuluttua hän kuitenkin tointui ja istui tuolille. Hänen kasvonsa olivat aivan tyynet ja niissä kuvastui melkein iloa, kun hän kuiskasi:
"Antaa heidän tulla!"